intonaatio

Ai niin se lapsi

2012-02-27T21:52:00.001+02:00

Vauvavuoden verran sitä viitsi olla kiinnostunut jokaisesta kuluneesta kuukaudesta, kirjata ylös kaikki edistysaskeleet ja pienetkin muutokset lapsen käytöksessä. Ensimmäinen hymy, oooh! Ensimmäinen hammas, aaah! Ensimmäinen askel, oooh-aaah!

Nyt se lapsraukka vain kulkee tuossa mukana, kehittyy omassa tahdissaan, eikä äiti edes aina muista minkä ikäinen taapero se siinä jaloissa pyörii. Olin pitkään tyytyväinen vastaukseen "puolitoista", kun joku kysäisi Inton ikää. Pikkuhiljaa tajusin, että ehkä se alkaa jo olla liian ympäripyöreää. Ja hupskeikkaa, tänäänhän tuo onkin jo tasan vuosi ja kahdeksan kuukautta vanha.

Ihan viime viikkoina Inton ulkoinen olemus on muuttunut piirun verran pikkulapsimaisempaan suuntaan. Hoikka poikanen on saanut vähän lihasta ruhoonsa, pylly on pyöristynyt ja reidet rehevöityneet. Suihkun jälkeen lapsonen aina ihailee omaa kehoaan syvästi vaikuttuneena. Hiukset jatkavat kasvuaan, ja olisivat ehkä pienen siistimisen tarpeessa - tytöttely jatkuu edelleen, mutta se ei kyllä saa tätä äitiä muuttamaan rokkitukkaa siiliversioksi.

Mutta mitäkö meidän 1v8kk sitten osaa?

Ainakin juosta (kävelystä en ole enää edes ihan varma...), hipsiä varpasillaan, pompahdella, tanssia, jumpata, nousta portaat ylös ja laskeutua alas, pötköttää ja pyllähdellä.

Syödä reippaasti lähes kaikkea mitä tarjotaan, yleensä omin sormin tai lusikalla syötettynä. Juoda nokkamukista ja oikeasta mukista, kunhan tilanne on tarpeeksi rauhallinen.

Sanoa "äiti", "nenä", "kiitti", "namnam" ja "jooh!", joista jälkimmäistä käytetään suurimmaksi osaksi ihan oikein ja vastavuoroisesti kysymyksiin vastattaessa. Sekä hokea tiettyjä outoja hokemia ("häitä", "Annii", "ägii") satoja kertoja päivässä - ja höpöttää taukoamatta ihan muuten vaan.

Viittoa "loppu" kun lautanen on tyhjä, "maitoa" kun muki on tyhjä, "au" kun johonkin sattuu ja "piipaa-auto", kun sellainen menee ohitse.

Heittää palloa, potkia palloa, rakentaa palikoilla, tehdä palapelin, selata kirjaa, sammuttaa uunin, nollata pesukoneen ohjelman. Osoittaa etusormellaan lähes kaikkea, mitä ihminen nyt voi keksiä nimetä.

Kertoa mitä lehmä sanoo (mmuuu!), mitä lammas sanoo (bäääh!), mitä heppa sanoo (nnn-haa!) ja mitä possu sanoo (öff-öff!).

Käydä potalla aika monta kertaa päivässä, näyttää selvästi koska pissa tulee (harmillisesti vain noin kymmenen sekuntia ennen varsinaista tapahtumaa) ja kertoa kakkahädän sen verran hyvin, että kakkosvaippoja vaihdetaan meillä enää hyvin harvoin.

Leikkiä kaverin kanssa, olla piilosta isin kanssa, hermostua sohvalla pötköttävään äitiin ja uhmailla kaikesta kivasta ja kielletystä.

Antaa suukon poskelle.

Inton lempiasioita juuri nyt ovat
Maisa-kirjat, Puppe-kirjat, viittomakieliset uutiset, säätiedotus, koirat, nakki, peiton alle meneminen, suihkussa käynti ja sen jälkeen nakuilu, lihapullat, paprika, jäämäestä mahallaan laskeminen, portaat, pulkka, tiikeri ja kettu, Duplo-palikat, keittiöleikit, pandat, paras kaveri joka kutsuu Anniksi sekä hissit.

Inhokkijuttuja puolestaan ovat
sukat, lähes kaikki tuoreet hedelmät, se kun ei saa vaikka tahtoisi, paikallaan olevissa rattaissa istuminen ja odottaminen. (Käytössä olevasta kuvamateriaalista päätellen ällölistalle menee myös paikallaan pysyminen ja ehkä tukkareuhkan kampauskin...)

Koko ajan se touhuaa, aina välillä koettelee hermoja ja joskus vaatii kurinpalautuksenkin. Suurimman osan ajasta se taitaa kuitenkin olla aika kiva lapsi. Meidän pieni iso Into.

Suupielet sokerissa

2012-02-26T14:04:00.000+02:00

Olen ollut viime päivinä varsin iloinen. Tai, sanotaanko, onnellinen.

Oma uusi koti alkaa pikkuhiljaa tuntua enemmän kuin oikealta. Meidän oloiselta, meille sopivalta. Ovelta pääsee pulkkamäkeen, ikkunasta paistaa aurinko. Paljon vielä puuttuu ja melkein kaikki on kesken, mutta jo nyt on hyvä olla.

Eilen koin pienen hetken perheidylliä, kun laitoimme kolmeen pekkaan ruokaa keittiössä. Mies kuori bataatteja, minä maustoin uunilohen ja lapsi leikki liemikuutioilla (emme tohtineet kertoa, että ne eivät nyt varsinaisesti liittyneet illan ateriaan). Siinä vaiheessa kun me isot vetäydyimme sohvalle ja ruoka uuniin, jatkoi poika vielä puuhiaan tiskipöydän ääressä. Aika hauska tyyppi, vaikka se joka päivä hermojakin kiristelee.

Olen myös tänä viikonloppuna kuullut niin hyviä uutisia lähipiiristä, että väkisinkin hymyilyttää. Erityisen iloista on, kun toisen onni on myös oma onni!

Niin ja-ja-ja hirrrrveen iloinen olen myös sketsihahmokisan voittajasta, leopardileidi oli suosikkini alusta lähtien!

Tänään pitäisi järjestellä kaappeja ja pistää tavaroita paikoilleen (kyllä, vaatteet olivat edelleen jätesäkeissä ja kattiloita löytyi mitä kummallisimmista paikoista). Jonkin verran jaksoin ahertaa, mutta sitten innostus tyssäsi. Kun Into saatiin unille, kipaisi mies hakemassa kahvin kanssa sen verran kovan luokan käntyt, että oli pakko siirtyä Frasierin eteen ja tarjottimen ympärille (salainen asuinpaikkamme nyt tässä varmaan paljastuu, mutta kerrottakoon, että mualiman parhaat munkit saa haettua meille kymmenessä minuutissa - jos onnistuu välttämään valtavat jonot). Iltapäiväkahvi on kuitenkin elinehto, josta ei parane kieltäytyä.

Sotkuakin on kivempi katsella suupielet sokerissa, eikös juu?

Sokerista sunnuntaita ja aurinkoista alkavaa viikkoa!

Vuoden (ja kahdeksan kuukauden) mutsi

2012-02-25T10:24:00.001+02:00

Äitiysblogistaniaa ahkerasti kiertänyt Vuoden Mutsi -haaste saapui meikäläisenkin matalaan mutsimajaan. Tänne haasteen heitti Arjen takaa -blogin Täti-ihminen - tuo blogi on muuten uusimpia tuttavuuksiani, ja aivan ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

Viime viikkojen lapsenlaiminlyönti kaikenlaisten remonttihässäköiden takia onkin oivallinen aika pohtia omaa äitiyttä. Vuoden ja kahdeksan kuukauden massiivisella äitikokemuksella sitä tuntee itsensä kerran jos toisenkin vähintäänkin Vuoden Mutsiksi. Haaste velvoittaa jatkamaan kymmentä väittämää ja viskaamaan sitten tehtävän eteenpäin muille mutsikandidaateille.

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun harhautan lasta viittomakielisillä uutisilla (toimii meillä paremmin kuin Pikku kakkonen) ja muutamalla ranskalaisella perunalla, jotta saan syödä äärimmäisen paheellisen perjantaiburgerini rauhassa, vaikkei ole edes ruoka-aika.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on lähteminen. Minne tahansa, milloin tahansa, kenen kanssa tahansa. Saatika sitten yksin.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän vastaa "jooh!" kun kysyn onko ruoka hyvää. Tai onko äiti kiva. Tai onko kakkahätä.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä joko vitkuttelemassa nukkumaanmenoa blogosfäärin pyörteissä tai sängyssä väistelemässä taaperon unisia karateiskuja.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä juuri herännyt uuteen päivään - joskus vielä täydessä unessa ja toisinaan jo repimässä silmäluomia auki hammasharjalla lapsen hoilatessa aamulaulujaan potalla istuen.

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että olet sinä kyllä aika hyvä tässä hommassa. (Ja kiitos kun lähdit Inton kanssa kauppaan, niin pääseen kohta rauhassa ~~siivoamaan~~ suihkuun.)

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että tulkaa kylään, tuokaa pakastimeen marjoja!

8. Viimeksi kiroilin, kun poika löysi poskipunani ja paiskasi sen kylpyhuoneen lattialle.

9. En ole koskaan osannut olla kärsivällinen.

10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on mennä treffeille. Elokuviin, syömään, siiderille. Vallan hyvin kelpaisi myös kotiversio - elokuva ja niin paljon kiellettyjä herkkuja sohvalla, että nukkuva taapero vihertyy kateudesta.

Haaste lähtee poikkeuksellisesti eteenpäin kaikille teille mutseille, jotka ette omaa äitiyttänne tällä lailla torvelon tavoin blogimaailmassa hehkuta. Eli kaikille anonyymeille kommentoijille, kertokaapas omat vastauksenne kommenttilaatikossa! :)

Pullia ja palloja

2012-02-21T15:20:00.000+02:00

Tänä laskiaistiistaina ei olla (vielä?) pyöritelty vehnäsiä ja survottu niitä täyteen kermavaahtoa ja vadelmahilloa (te mantelimassalaiset, hävetkää) - mieli kyllä tekisi juhlavaa nisua, joten siippa saanee tuoda kaupasta tykötarpeet mukanaan.

Koska assosiaatiokykyni on mieletön (ja olen sen periyttänyt myös pojalleni - pitkään ihmettelin miksi sana "tähti" sai aina Inton osoittamaan päätään, kunnes hoksasin sen tuovan tietysti mieleen parhaan kaverin tähtikuvioisen talvihatun), pysyttelemme kuitenkin pyöreissä ja pyöriteltävissä asioissa.

Tänään nimittäin ulkoilimme taas tuossa takapihan lumimaassa, ja minä reippaana äiti-ihmisenä innostuin tekaisemaan ihka oikean lumiukonkin lapsosen ihmeteltäväksi. Siitäpä onkin vierähtänyt vuosi jos toinenkin, kun viimeksi olen moisen tekeleen väsännyt. Melkein teki mieli hakea tyypille sisältä hattu ja huivikin koristeeksi, mutta ehkä tuollainen karvalakiton karvalakkimallikin kelpaa talven ensimmäiseksi. Into tosin tykkäsi ukon nenän uudelleenasettelusta ja poisotosta niin, että raukan leuka valahti maahan asti ja hymykin hyytyi.

Samassa suojasääeuforiassa väsättiin myös lumi-ihmisen paras ystävä, eli jonkin sortin koira tahi ratsastettava nalle. Aika hieno tuli, eikös. (Kuvassa siis elämäni tähänastisista suurimmat saavutukset, luonnollisesti vasemmalta oikealle.)

Kotiinpalattuamme lämmitimme tuttuun tapaan lounaaksi eilispäivän illallisjämät, eli pikku kätösini pyöritellyt kalkkunapyörykät. Koska onnistuin niissä(kin! :D) ihan täydellisesti, tahdon jakaa reseptini kaikille. Meillä on tämä viikko noudatettu tiukkaa ruokalistaa, sillä lähikaupan puuttumiseen on vain pakko tottua (kuten myös remontin köyhdyttämään lompakkoon). Lauantaina syötiin lohikiusausta, sunnuntaina nakkisoppaa, maanantaina kalkupullia ja tänään sitten väsätään makaronilaatikkoa pariksi päiväksi. Mielitekoihin ja heräteostoihin ei enää saa sortua, vaikka se vähän vaikeaa tällaiselle tuuliviirille onkin. Onneksi eiliset pyörykät ainakin olivat hitti, kannattaa kokeilla!

Ainekset:
- 1 pussi sipulikeittoa
- ½ dl korppujauhoja
- ½ prk kermaviiliä
- chiliä, currya, mustapippuria
- 1 pienehkö sipuli
- 400 g kalkkunanjauhelihaa

1. Sekoita sipulikeitto, korppujauho, mausteet ja kermaviili ja anna turvota kymmenisen minuuttia.
2. Tällä välin silppua sipuli hienoksi ja kuullota se kevyesti pannulla (en ole ikinä ennen jaksanut tehdä tätä toimenpidettä, mutta se selvästi kannatti!).
3. Sekoita jauhosörssö, sipuli ja jauheliha tasaiseksi massaksi.
4. Pyörittele pieniksi palleroiksi, asettele kauniisti pellille ja paista 200 asteessa noin 20 minuuttia. (Pannullakin saa paistaa, minä olen vasta viime aikoina tajunnut uunin ihanuuden tässäkin asiassa.)

Lautasella lisukkeina meillä oli riisi-ohraa, kermaviilin toisesta puolikkaasta tehty chili-curry-kastike sekä ihan vaan kurkkua. Hyvin kelpasi kaikille - lapsosen lautaselle lastasin viitisen pulleroista, ja kun pääsin itse paria minuuttia myöhemmin pöytään asti, oli näky tämä:

...ja nyt tosiaan mentiin jo edellispäivän eineissä. Nams, tällä patenttireseptillä tehdään tulevaisuudessa pullat jos toisetkin. Vielä kun saisi päiväkahveille ne kermaa tursuavat ja hillolla hivellyt versiot, niin olisi ruokapäivä vähintäänkin plussan puolella!

Lokoisaa laskiaistiistaita!

Ihana valo, ihana arki

2012-02-20T14:16:00.000+02:00

Olemme viettäneet tänään Inton kanssa kotipäivää kahdestaan. Tovereiden kanssa sovitut ulkoilutreffit peruuntuivat, joten saimme luvan viihdyttää toisiamme ihan vain yhden äidin ja yhden pojan voimin.

Jossakin vaiheessa aamupäivää huomasin, että tätä minä olen vähän kaivannutkin.

Aamulla heräsin kahdeksan maissa, hipsin aamutoimille ja jätin pienen pyjamabanaanin pötköttämään raitalakanoiden suojiin. Aurinko paistoi olohuoneeseen niin että häikäisi. Ehdin pestä hampaat, vaihtaa vaatteet, meikata ja selata Aamulehteä mielipidepalstalle asti, kunnes makuuhuoneesta kuului tömähdys ja pieni pörröpäinen aamutaapero kurkkasi ovenraosta. Potalle, pesulle, päivävaatteet päälle ja pieni hetki pöllöilyä ennen aamupalaa. Söimme jugurttia ja mustikkakeittoa, minä keitin vielä itselleni kupin teetä ja voitelin viisi hapankorppua, joita narskuteltiin radion aamujuontajien säestämänä.

Kymmenen jälkeen päätimme lähteä pulkkamäkeen. "Takapihaltamme" löytyikin iloisena yllätyksenä kourallinen kotiäitejä ja pienen päiväkodin porukka. Saimme vaihdettua muutaman sanan, käytyä läpi lasten iät ja asuinpaikat sekä mietittyä, josko tänne meille saataisiin joskus lähikauppakin. Harmi vain, että kollegoiden työnantajat ovat näemmä sen verran aamuvirkkuja, että koko kööri poistui paikalta jo yhdeltätoista - me teimme vielä pienen kävelylenkin ja palasimme sitten kotiin. Lähtiessä huikattiin kuitenkin lupaavat "nähdään taas!"-vilkutukset, joten ihan yksin ei meidän ehkä tarvitse ulkoilla jatkossakaan.

Kahdeltatoista lämmitin lounaaksi eilistä nakkikeittoa, joka on Inton suosikkiruokia. Ensin keitosta napsitaan nakit, sitten ehkä porkkanat ja välillä syödään masentuneella ilmeellä äidin tyrkyttämiä perunanpaloja. Sitten voikin tunkea pienen kouran vieruskaverin lautaselle ja pihistää nakkipiilon poskeensa.

Ruoan jälkeen latasin tiskikoneen täyteen ja köllähdin lapsen kanssa sohvalle. Into leikki kaukosäätimellä ja luki kirjaston aarretta, uutta isoa Maisa-kirjaa - yhdessä kävimme läpi siinä esiteltyjä tärkeimpiä kirjaimia (i, m ja a - kuka arvaa mistä ne mahtavat tulla!).

Kun kello alkoi käydä yli yhtä, tulimme siihen tulokseen että voisipa olla päiväuniaika. Pötköttelin sängyllä ja odotin sitä hetkeä, kun pinniksen pyörinä ja hyörinä vaimenee ja älämölö muuttuu syväksi huokaukseksi. Ehdin itsekin vajota unihoureen tuolle puolen, kunnes havahduin hiljaisuuteen.

Kello 13.40 koitti kliseinen kotiäidin oma aika, päivän paras hetki eli päiväunikahvi - joka yleensä aina nautitaan pullan tahi kaakun kera. Tänään sai kelvata kassin pohjalta kaivetut hätävarasuklaapalat. Nyt ohjelmassa on blogihaahuilua ja auringon ihailua - eikä ainakaan kiirettä minnekään.

Olemme lapsen kanssa varsin urautuneita tiettyihin rutiineihin, ja niistä on yritetty pitää kiinni myös viime viikkojen muutosten myrskyissä. Viime viikolla ulkoilimme aamupäivät, söimme milloin missäkin ja kulutimme aikaa kaupungilla siihen asti, että Into oli tarpeeksi väsynyt nukahtamaan rattaisiin. Kotona sitten yritettiin vaan selviytyä kaiken kaaoksen keskellä. Into onkin viime aikoina selvästi käynyt sekä ylikierroksilla että ollut erityisen herkkänä, joten leppoisa löhöpäivä tekee varmasti ihan hyvää. On ihanaa, kun ei tarvitse koko ajan paimentaa pienokaista pois vaaranpaikoista tai stressata sitä, mitä kaikkea on vielä tekemättä. Nyt voidaan olla vaan, arkisesti ja rauhassa. (Vaikka kyllä me jo huomiseksi kaivataan jotain ohjelmaakin, onneksi on edes muskari ;))

Aika kivaa tämä tämmöinen, valoisa arki.

Kotia kohti

2012-02-19T14:57:00.000+02:00

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Kärsimätön luonteeni yrittää hokea askel kerrallaan -mantraa ja koettaa sietää keskeneräisyyttä.

Torstaiaamuna remonttimiehet tekivät viimeiset silaukset keittiöön ja makuuhuoneeseen, iltapäivällä siivousfirma kävi pyyhkimässä pölyt ja kuuraamassa kaapit puolestamme. Aurinko paistoi ikkunoista täydellä teholla, ja oikeasti aika valtaisan muodonmuutoksen kokenut olohuone-keittiö kylpi valossa. Illalla saatiinkin kotia jo vähän asutumman näköiseksi: kannettiin mattoja lattioille ja ruokapöydän korvike keittiöön. Kun leluarsenaali omistajineen valtasi olohuoneen, alkoi näyttää jo varsin tutulta.

Perjantaina saapui kauan kaivattu pesukone, joka pyöräytti poikaselle pinon puhtaita vaatteita. Minäkin pääsin eroon jalkoihin liimaantuneista farkuistani ja löysin jostain "vaimon vaatteet osa 2" -jätesäkin.

Eilen pistettiin tuulemaan, ja kauppareissun aikana mies purki ja kasasi sängyn paikoilleen, Inton päiväunien aikana puolestaan saatiin tuotua sohva paikallensa. Illalla vierailulla käynyt ystäväpariskunta avusti kirjahyllyn kantamisessa, ja telkkarikin viritettiin Putousta varten asemiinsa olohuoneen puolelle. Kun pääsin vihdoin petaamaan raitalakanoita marjapuurosta mustavalkoiseksi muuttuneeseen makuuhuoneeseen, tuntui jo vähän voittajalta.

Tänään olemme (vihdoin!) purkaneet kaikki muuttolaatikot. Kirjahylly on täytetty, keittiön kaapit ovat sikin sokin kaikesta tavarasta ja moni asia etsii vielä paikkaansa. Tv-taso puuttuu, samoin kunnon ruokapöytä, niin myös eteisestä kalusteet ja katoista valaisimet. Pyykkikasoja on edelleen siellä sun täällä, samoin remonttiroinaa. Inton huone maalataan (vai tapetoidaan, äh!), jahka se muuttuu epämääräisen ryönän varastotilasta asuinkelvolliseksi - ja kunhan päästään yhteisymmärrykseen seinien sävyistä.

Nyt kuitenkin otan aikalisän, suklaakeksin ja kahvikupposen omassa kolossani, sohvanmutkassa. Vähän tuppaa väsyttämään, onneksi välillä voi vähän hengähtääkin. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, kyllä me tästä vielä kunnon koti saadaan :)

PS. Jos teitä kiinnostaa tarkempi ennen-jälkeen remonttiraportti kännykkäkameran kuvilla kuorrutettuna, täältä pesee!

Kumpi ja kampi

2012-02-16T00:51:00.000+02:00

Kyllä äiti-ihmisen pitäisi olla tähän aikaan nukkumassa (otin kyllä tahattomat torkut poikasta nukuttaessani) - vaan kun ei malta! Pienen pintaremontin vaikein osuus on nimittäin käsillä. Ja se tulee tässä:

Verho...

...vai tapetti?

Yhteen eivät ihan sovi, eikä pikkuhuoneeseen kaivata liian montaa katseenvangitsijaa. Kivoja (ja kalliita...) ovat kumpainenkin, mutta kumpi on parempi? Sano sinä! Oikein vastanneelle palkinnoksi vaikutusvaltaa ja vähän virtuaalikunniaa :)

PS. Laitoin tänään ruokaa keittiössä! Siis söimme muutakin kuin mikropizzaa, huraa! (Itse syöminen kyllä tapahtui pikkuhuoneen sohvalla, mutta kuitenkin.) Vielä kun tulisi se pesukone, ettei tarvitsisi kulkea pölyisissä kalsareissa pitkin kyliä...

Kuvat: finnishdesignshop.fi ja missprint.co.uk

Ystäväni armaani

2012-02-14T18:42:00.000+02:00

Tänään lähetellään vaaleanpunaisia sydämiä valentiinoille, lahjotaan mielitiettyä makealla suklaalla ja ostetaan tulppaanikimppu toverille. Koska ilman toisia ihmisiä elo olisi vallan kurjaa, kannattaa niistä läheisistä pitää huolta. Eikös juu.

Omia armaitani ovat...

...mies, joka tuo pyytämättä kaupasta karkkipussin (herkuton helmikuu my ass [pun intended], nyt eletään sellaisia aikoja että kaikki pullat ovat sallittuja) ja vaimon lempikukkiakin puketillisen ihan vaan pienellä vihjailulla

...lapsi, joka ei pahastu leikkitilan kutistumista metri kertaa puolitoista -mittaan, vaan paistattelee mikron, television ja sohvan muodostamassa pyhässä kolminaisuudessa duplojensa kanssa ihan muina miehinä - ja joka nukkuu päiväunensa rattaissa kun muutakaan paikkaa ei ole

...ystävä, joka ottaa pilttipurkkeihin, pikaruokaan ja puurotetroihin kyllästyneet remonttiressaajat hoteisiinsa, tarjoaa lapselle lihapullia ja antaa kotiinviemisiksi vielä puhtaita vaatteitakin (keittiön lisäksi meiltä puuttuu edelleen siis myös muun muassa pesukone)

...äiti, joka soittaa, kysyy kuulumiset ja kertoo sivulauseessa koko kotikylän tapahtumat viimeisen kolmen päivän ajalta

...sisko, joka ymmärtää puolesta sanasta

...muskarikaverit, joiden kanssa voi aina kahvitella ja käydä läpi oikeitakin tunteita

...entinen kämppis, jonka seurassa voi puhua ihan muusta kuin esiuhmasta ja pottatreeneistä

...remonttimies, joka tekee sen mitä käsketään - ja enemmänkin. Hän taitaakin olla ~~tänään~~ huomenna paras ystäväni, ainakin jos reiska saa seinät valkoisiksi ja keittiön käyttökuntoon :)

...ja tietysti...

...blogitoverit, kivat kommentoijat ja lempeät lukijat - joita on remppahiljaisuuden aikana tullut mystisesti mielin määrin lisää, tervetuloa!

Ystävällistä ystävänpäivää, olkaa toisillenne hyväksi!

Kuvissa 1) rakkaat tulppaanit ainoassa maljakkoa muistuttavassa asiassa, joka ei ole hautautunut muuttolaatikoiden ja pölyvuoren alle - hintalapun mukaan kyseessä on gul burk ja löysin sen mummilaevakkoreissun aikana kotiseutukirppikseltä ja 2) lapsi lainavaatteissa, joiden kunniaksi tänään laulettiin muskarissa encore keli keli kettua.

Onnet onnettomuudessa

2012-02-11T15:59:00.001+02:00

Remonttirintaman veteraanit varoittelivat, että pienikin pintaremontti aina paisuu. Budjetiltaan, mittasuhteiltaan ja aikataulultaan. Kun meinaa maalata pelkät seinät, meneekin kohta katto uusiksi. Kun ajatteli vaihtavansa tapetin, kaatuukin koko seinä. Ja niin edelleen. Siinä samalla sitten kiristellään hermoja, koetellaan parisuhteita ja hajotetaan perheitä.

Meidän pienessä (!?) remppaprojektissa juuri mikään ei ole mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Toiset ongelmakohdat olivat tiedossa etukäteen, muut mutkat ovat tulleet mukaan matkan varrella. Oikeaksi aarteeksi on osoittautunut osaava remonttimies, joka sanoo olevansa asiakaspalvelija eikä tahdo jättää yhtään tyytymätöntä maksajaa taakseen.

Eilen toin pojan kotiin, joka muistutti pikemminkin taistelutannerta. Seinäpöly oli toki jo laskeutunut, mutta kaikki muu vielä kesken. Keittiö on edelleen poissa käytöstä, kaikki tavarat muuttolaatikoissa ja makuuhuoneen sinetöinti avattiin varovasti yöunia varten. Kun joka puolella lojuu työkaluja, lattianpätkiä, sähköjohtoja ja sitä pirun pölyä, on ilta hyperaktiivisen elohopeanaperon kanssa vähintäänkin jännittävä. Se pirulainen kun ei välitä edes lastenohjelmista...

Kotiinpaluussa harmitti kuitenkin eniten uudistunut lattia, joka ei sävyltään vastannut toivottua. Onneksi uskalsin olla hankala asiakas: parkettimies tuli valkoisen sävytepöntön kanssa uusintavisiitille tänä aamuna ja meidän perhe pakeni kävelykieltoa hotelliin - remonttifirman piikkiin.

Yö pölyttömissä lakanoissa, kieltovapaa leikkipaikka ja tietenkin se hotelliaamiainen ovat ihan hyvä onni onnettomuudessa. Huomenna kun sattuu olemaan meikäläisten hääpäiväkin! Romanttiset leffatreffit nyt kuitenkin peruttiin, ettei tuo kaiken härdellin keskellä varsin herkäksi heittäytyvä lapsonen menisi ihan pois tolaltaan... Äsken nukuttiin koko poppoon voimin päiväunet ja nyt taidetaan suunnistaa iltapäiväkaffelle.

Yksi onni on tietysti se, että avartunut ja vaalentunut olohuone-keittiömme on aikas i-h-a-n-a! Tapettiinkin me mätsätään jo ihan hyvin :)

Pakkasen saartamat

2012-02-06T21:54:00.001+02:00

Tervehdys täältä lumikinosten keskeltä!

Blogi muurautui syväjään sisään samaa vauhtia kuin lämpömittari vajosi kolmenkymmenen pakkasasteen piinaavammalle puolelle. Meidän kahden hengen evakkoretkikunta on ollut jumissa mummilan seinien sisäpuolella, syönyt herkkuja, haalinut kotikirjastosta puppeja ja gloriankoteja ja testannut paikallisen perhekahvilankin (not my cup of tea, vaikka se kahviosuus hyvää olikin). Into juoksee ympäri taloa, soittaa pianoa ja räpsii valoja. Puhhui.

Ikävä on jo kotiin, mistä remppareiska ja isimies lähettelevät vuorotellen raportteja ja kuvamateriaalia. Seinät on kaadettu, lattia tasoitettu ja sähköt sumplittu, torstaina saadaan kuulemma palata kotiin katsomaan muodonmuutosta!

Siihen asti koitetaan keksiä tekemistä täällä susirajan takana ja purraan hammasta kun kylänmiehet hehkuttavat vaalitulosta. Onneksi tänään päästiin ulkoilemaan ja päästämään höyryjä potkukelkan avulla :)

Kivaa viikkoa teille, palaamme linjoille kunhan evakot saadaan takaisin kotimantereelle!

Ps. Jos jokin on tässä postauksessa hullusti, on syynä todennnäköisesti kännykällä (peiton alla pimeässä) kirjoitettu teksti ja saman aparaatin kaameralla räpsäisty kuvatus.

Tervetuloa!

2012-02-01T15:46:00.000+02:00

Tervetuloa toverit, meidän uuteen kotiin!

Käykääpä vain rohkeasti peremmälle, mutta varokaapa ovella sitä rappua. Niin aivan, alaspäin.

Eteisessä kannattaa vetää vatsaa sisään ja hipsutella pesukoneen, kuivausrummun ja sängynrungon välistä hoikistellen. Ensiksi mainitut eivät mahdu kylpyhuoneen ovesta, eikä jälkimmäinen makuuhuoneen. Onneksi asioita voi aina purkaa, ja koota taas (ja onneksi jotkut meistä ovat insinöörejä).

Vai että vessahätä yllätti? No problemos, siitä vain hupskeikkaa kynnyksen yli kylppärin puolelle. Ovi tosin puuttuu, mutta jospa me ei kurkita. Poistuessa kannattaa pituudestaan riippuen joko kumartua tahi peruuttaa.

Takit voitte jättää tähän näin. Naulakon paikkaa meinattiin kyllä vaihtaa, joten muista ottaa rotsi mukaan mennessäs. Ai että kauniin harmaanvärinen päätyseinä? Onhan se, hämärässä. Päivänvalossa väri on jotakin kamelinnahan ja liian laihan kahvin välimaastosta. Onneksi meillä ei vielä ole valaistusta, joten hämäräharmaa on vallitseva tila.

Sitten tiukka kurvi oikeaan ja kodin sydäntä kohti. Tätä huikeaa maisemaa kannattaakin ihailla kunnolla, sillä huomenna se on jo historiaa. Kaksi tornia kaatuu (tajusin vasta tänään häkellyttävän sattuman) meilläkin, toivon mukaan tuhot ovat edeltäjäänsä hieman pienemmät.

Olohuoneen puolella vallitsee minimalistinen ja sangen kubistinen tyylisuuntaus. Vaaleansiniselle tapetille voit myös jättää jäähyväiset, vaikka se kovin hyväkuntoinen onkin. Ai niin, ethän matkalla kompastunut käytävälle jääneisiin ensimmäisen päivän hätävaramatkalaukkuihin! Ne olivatkin arvossa arvaamattomassa, kun muuttomiehet myöhästyivät kuusi (6!) tuntia ja uuteen kotiin päästiin vasta iltayhdeksältä. Pimeässä ja pinna kireinä, tietysti.

Jospa sitten kurkistettaisiin makuuhuoneen puolelle? Lattiatasossa nukkuminen (sängyn osasista kootun majan suojissa ja eriparilakanoissa) on hei tosi trendikästä. Niille marjapuuroseinille kyllä tapahtuu pian jotain, ei huolta. Siellä pinnasängyssä nukkuu lapsi ja pari pupua, ei kannata herättää.

Ai että oliko täällä vielä jotain muuta? No tietysti! The pikkuhuone, Inton oma valtakunta, tunnetaan myös varastoloukkona ja evakkomajoituspisteenä. Siellä nukkuu mies sohvalla seuraavan viikon, me meinaan paetaan pojan kanssa mummolaan!

Joko on kiire kotiin? Höh, olisin voinut kahvitkin keittää. Kunhan vain löydän loput kahvimukit jostakin laatikonpohjalta...

Ensi kerralla täällä pitäisi näyttää ihan erilaiselta, tervetuloa siis toistekin :)

Kodiksi

2012-01-30T15:33:00.000+02:00

Me muutamme huomenna. Vanha koti on täynnä muuttolaatikoita, jätesäkkejä, muistilappuja ja paikkaansa etsiviä palasia. Kylppärin seinät on kuurattu, uuni putsattu ja parvekelumet luotu. Kaikki on melkein valmista seuraaville asukkaille, tervetuloa - ja onnea selviytymiseen kuukauden päästä alkavan julkisivuremontin keskellä.

Uusi koti puolestaan on sekin täynnä, nimittäin tyhjää. Vanhat omistajat poistuivat asunnosta eilen, ja me hipsimme haistelemaan kaikuvia kaakeleita ja pesuaineelta tuoksuvaa parkettia. Tänään saimme paikalle vihdoin myös asiansa osaavan remonttimiehen, joka lupasi asioiden järjestyvän. Seinät siis kaatuvat, lattia muuttuu vaaleaksi ja seinät marjapuuronvärisistä mustavalkoisiksi ehkä vielä ennen kesää... Budjetti paukkuu ja aikataulut heittävät häränpyllyä, hermot on kursittu kasaan riekaleista ja valoa etsitty tunnelin päästä. Ensikertalaisten virheitä on tehty urakalla, mutta ehkä niistä on jotain opittukin.

Asuntokauppaamme voisi luonnehtia äkkinäiseksi, ehkäpä ajattelemattomaksi. Uusi koti kätkee sisäänsä asioita, jotka joku voisi kokea ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Remontoijan ja sisustajan kestävyyttä koetellaan monella tapaa, eikä sijaintikaan varmasti kaikkia miellytä. Huonona päivänä olen katunut koko kauppaa, ja listannut päässäni kaikkia pieniä pahuuksia:

- kauppaan on matkaa ainakin pari kilometriä - kuka hakee illalla karkkia, kun on pakko saada?
- katutasolla asuessa ikkunasta voi kurkistaa kuka tahansa, hirvi tahi humalainen
- vanha talo on tehty kestämään - myös seinänkaatoa suunnittelevia surkimuksia
- kaikkien huoneiden lattiat taitavat olla eri tasolla - kylppäriin pitää loikata melkein puoli metriä ylöspäin (no ei ihan, mutta melkein), keittiö on kuopassa ja oveltakin astutaan askel alaspäin
- kylpyhuoneen oviaukko on niin kapea, ettei sisään mahdu pesukonetta
- ulkoa tultaessa vaunut täytyy pompauttaa pari rappusta ylöspäin, hissille päästäkseen pitäisi portaita kävellä vielä useampia
- pohjaratkaisu on yksi iso sokkelo
- parveke puuttuu, samoin sauna, omasta pihasta haaveilevaa saattaa kismittää naapurin oma sisäänkäynti
- joku höpönassu on maalannut makuuhuoneet marjapuuron eri sävyin

Heti seuraavana päivänä paistaa kuitenkin aurinko, ja kotikauppa tuntuu ihan täysin oikealta. Hyvää tekee myös negatiivisten seikkojen kääntäminen parempaan päin:

- kun kauppareissut ovat harvemmassa, on ruokalista ja -lasku pakko suunnitella paremmin - ja herkkujen mässäilykin pysyy ehkä helpommin aisoissa (kohta muuten alkaa herkuton helmikuu, tulettekos mukaan!)
- katutasolla asuessa omistaa melkein kuin oman sisäänkäynnin, ei tarvitse hissiä, muutto ja remonttikin helpottuvat
- vanha talo on vanha talo, ja sillä on monia tarinoita kerrottavanaan. Seinätkin taitavat kaatua vaikeuksista huolimatta.
- eritasoiset lattiat ovat...noh...varmaankin hyvin persoonallinen piirre
- tuttavapiiristä löytyy ihminen, joka osaa purkaa ja koota pesukoneen. Se mahtuu sittenkin!
- ulos voi mennä myös pulkalla tai kävellen, lapsi osaa kävellä itse ulko-ovelta sisälle ja rattaat voi vaikka nostaa yhdellä kädellä
- sokkelossa on tunnelmaa, ja piiloleikistä riehaantuva lapsi on liekeissä
- parvekkeen sijaan voi lähteä piknikille, saunoa saa omalla vuorollaan ja oman pihan korvaavat puistot ja puustot. Ja joku muu tekee lumityöt! (Sitten kun lottovoitto napsahtaa kohdalle, ostetaan tietysti naapurin asunto ja asutaan herroiksi.)
- marjapuuron saa piiloon, kunhan jaksaa maalata

Pieniä, vakuuttavia yksityiskohtia asunnosta on paljastunut myös vasta nyt, kun olemme päässeet sitä ihan rauhassa tutkiskelemaan:

- kaappitilaa! Oho, sitä olikin noin paljon. Keittiössä on paikka ihan kaikelle, myös kierrätysroskille ja maustepurkeille. Oikean kokoinen tiskikone, iso pakastin ja hellan lapsilukkokin saavat yllättävän paljon plussapisteitä. Siivouskaappiin saa imurinkin piiloon, ja jopa lukkojen taakse - turvaan eräältä siivous-Intoilijalta.
- kerrankin koti, jossa on liikaa pistorasioita
- olohuoneen ikkunasta voi ihailla valintansa mukaan auringonnousua järvimaisemalla tai historiallista leikkipuistoa kunnostavia kaivureita
- Inton vinoseinäinen huone, joka taitaa kulkea nimellä pikkuhuone, suorastaan huutaa loistavia lastenhuoneideoita
- muutaman kävelyaskeleen päästä löytyy pulkkamäki, päiväkoti, lounasravintola (tofupasta testattu, tykkäsin!), lenkkipolku, uimaranta, bussipysäkki ja hassuja taideopiskelijoita, joita seuraamalla voi haikailla menetettyä nuoruutta

Tänään, kun aurinko lämmitti pakkasen keskellä kyhjöttävää kotikoloamme kilpaa sisällä juoksennelleen poikasen kanssa, tuntui oikealta. Kodilta. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

...ja kuviakin tulee, kunhan joku muistaa, mihin laatikkoon kamera on pakattu :)

PS. Jokohan joku stalkkeri on näiden tietojen perusteella huomenna ovella odottamassa ;)

Laatikkoleikki

2012-01-26T21:37:00.000+02:00

Olen monissa asioissa suurpiirteinen. Kotitöiden hoidolla en keräisi kovin kummoisia kunniamerkkejä, ruokaa laittaessani viskon mausteita pataan mututuntumalla ja tenttikirjoista jätän tylsimmät kohdat lukematta. Lastakin kasvatan varmaan vähän sinnepäin ja siten sun täten.

Mutta sitten kun päätän oikeasti tehdä jotain kunnolla, se pitää niin myös tehdä. Järjestelmällisesti, loogisesti - täydellisesti. Pieni perfektionisti sisälläni ei kestä, jos luentomuistiinpanojen otsikot ovat väärällä fontilla tai kuiva-ainekaapissa nököttää jälkiruokakulhoja. Elimistössäni on varmasti jonkinlainen epäloogisuuspiste, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa. En k-e-s-t-ä jos lauseissa pronominit viittaavat väärään kohtaan tai t-paitahyllyltä löytyy pitkähihainen (3/4-hihaiset paidat ovatkin yksi murheenkryyni). Usein siedän epäjärjestystä johonkin pisteeseen asti, mutta kun järjestäytyminen alkaa, se on pakko tehdä täysillä.

Eteisvälikkömme kaapistot ovat aina olleet sekalaisen roinan vallassa. Ruuveja, muttereita, nauloja, nastoja, johtoja, latureita, heijastimia, kenkäplankkia, kukkaruukkuja, rautalankaa ja ruuvimeisseleitä. Oma lukunsa on ollut kahden kaapin täyttäneet (miehen, toim. huom.) kameraroinat, joiden kaoottisuuteen en ole edes uskaltanut puuttua.

Koska en halua uudessa kodissa kaivella muuttolaatikoista yksittäisiä ruuveja tai miettiä, minne ihmeeseen vaikkapa sulakkeet kuuluvat, päätin tehdä järjestelyoperaation tässä päässä. Kauppareissulta löytyi viiden muovilaatikon sarja, joka oikein huusi fanaattisen luokittelijan luokse pääsyä. Tyhjensin kaapistot, jaottelin roinat kaikkien taiteen sääntöjen (ja mitättömän remonttireiskatietämyksen) mukaan, niputin villit johdot sähköteipillä ja kruunasin kaiken nimikylteillä. Avot!

Operaatio vei aikaa yksien päiväunien verran, ja lopputulos lämmittää. Jokin sairas osio minussa tunsi mielihyvää, kun huomasin ruuvimeisseleiden ja taskulampun olevan ihan matchy match laatikoiden kanssa. Jonnekin komeron nurkkaan nämä varmaankin tulevaisuudessa tungetaan, mutta ovatpahan sitten ainakin järjestyksessä! (Loppusilaukseen sain myös pienen apurin, joka iski heti kyntensä valomiekkaan. Vähän myöhemmin mieskin tyhjensi kamerakaapit ja laittoi kehitteet ja kuvausvermeet järjestykseen.)

Ah. Vielä kun muukin elämä olisi yhtä jämptisti jaoteltu, nimikoitu ja siististi pinottu. Meinaa nimittäin mennä kaaoksen puolelle - kukahan dymottaisi opiskelurästit, äitiyshaasteet, muuttopuuhat ja muun elon siisteiksi siivuiksi?

Tämä ilta leikittiin koko porukalla laatikkoleikkiä, ja huomenna jatketaan. Jos sinulla on jokin arvokas vinkki tavaroiden järjestelyyn, säilytykseen, pakkaamiseen tai muuttopuuhin, kerro se toki meille muillekin! :)

(Oma vinkkini on seuraava: jos lapsi on tiellä pakkaamisen aikana, laita se laatikkoon! Mutta jätä kansi auki.)

Tuliaisia

2012-01-24T21:05:00.001+02:00

Hän on täällä tänään! Mies on palannut! Yhden viikon yksinhuoltajuus (jota huijattiin lyhyemmäksi mummitaktiikalla) on päättynyt!

Into ei varsinaisesti osannut ikävöidä isiä - paitsi ehkä itkemällä öisin, mutta päästi kunnioittavan "ooh"-äänen aina kun puhuin lentokoneella lentämisestä tai näytin sääkartasta kahdenkymmenenenviiden asteen alle jäävää kaupunkia. Iltaisin yövaippaa pukiessa (siinä on teipit, joten pukemiseen tarvitaan paljon hämäystä ja vielä enemmän oveluutta) kävimme vanhaan kännykkään mielikuvituspuhelun ison veden taakse, ja kerroimme mitä kaikkea teimme päivän aikana. Isin paluu pisti pojan pasmat vähän sekaisin, mutta pienen alkujärkytyksen jälkeen hymy palasi huulille ja isimies raahattiin sohvalle lukemaan nallesatuja. Arkeen palaa, ollos hyvä.

Työmatkalainen ei palannut ihan tyhjin käsin: lapsi sai linnun ja vaimo sisustuslehden. Pelikaanit näemmä ovat oikeastikin tuollaisia rumia otuksia ja matkakohteen kaupoissa kuulemma myytiin lähinnä venäläistä (!) ja afrikkalaista disainia. Minä olin tilannut Gilmore Girls-hengessä herkkupläjäyksen, mutta sain tyytyä ihmeellisen makuisiin ja vielä ihmeellisemmän värisiin toffeekarkkeihin, jotka tarjoavat sweet memories. Makea muisto noista ainakin hampaisiin jää, sen verran tahmeaa tavaraa ovat.

Siipalle ei suotu montaa sekuntia jetlageiluun, sillä vanha tuttu arki rutiineineen pyörii vinhaa vauhtia eteenpäin. Lisähässäkkää aiheuttaa remontti ja muutto, jotka molemmat lähestyvät liian nopeasti ja liian epävarmoissa olosuhteissa. Ääks ja kääks, tuntuu ettei mikään etene tai mene käsikirjoituksen mukaan. Hoen vuorotellen mantroja "ikinä en kyllä enää muuta minnekään" ja "ensi kerralla tämänkin osaa hoitaa fiksummin". Tänään lievitin ahdistusta pakkaamalla liinavaatteita jätesäkkeihin ja organisoimalla kaappeja vielä vähän lisää. Stressikäyrä pitäisi saada katkeamaan, ehkä tainnutan sen muutamalla tahmatoffeella. Tai marjapiirakalla, jonka pyöräytin pakasteista kotiinpaluun kunniaksi. Ehkä tämä taas tästä. Nyt on sentään kotona joku, jonka kanssa voi iltaisin pussailla ja puhua remonttia :)

(Nyt se kyllä taisi nukahtaa nukuttamiseen, höh.)

Kyllä, pehmopelikaani istuu pulkassa, keskellä olohuoneen lattiaa. Elävä versio sen sijaan majailee meren takana, samoin kuin alimman kuvan ihmisvaara. Kaikki kuvat ovat mieheni tekosia.

Vaalisalaisuus

2012-01-22T15:19:00.000+02:00

Tänään äänestetään.

Minä ja mies tosin käytimme kansalaisoikeuttamme jo etukäteen, ja marssimme kirjaston äänestyskopeille alkuviikosta. Ehdokkaan valinta oli ainakin minulle loppujen lopuksi helppoa: olen aina (kun se on ollut mahdollista) äänestänyt samaa puoluetta, ja nyt "oma" ehdokas oli kaiken lisäksi pätevän oloinen, kokemuksellaan vakuuttava ja ennen kaikkea viestintätaidoiltaan ehdottomasti paras vaihtoehto.

Aloin katsella television vaalitenttejä vasta ennakkoäänestyksen jälkeen (järjestyksessä olisi ehkä parantamisen varaa), enkä onneksi joutunut katumaan päätöstäni. Minusta tämän päivän presidentin pitää osata ennen kaikkea ilmaista itseään, puhua, tulla toimeen eriävien mielipiteiden keskellä ja olla sekä ulkoisesti että asiantuntemuksellaan vakuuttava. Oli ilo huomata, että oma ehdokkaani oli parrasvalojen ja päällekkäin puhujien ristitulessa juuri tätä.

Minä olen ollut teini-iästä asti kiinnostunut politiikasta. Haaveilinpa joskus kansanedustajan tittelistäkin - tai ainakin kutsusta Linnan juhliin. Lukioikäisenä toimin sekä rekisteröimättömän vaihtoehtoyhdistyksen aktivistina, oppilaskunnan äänekkäänä vastarannankiiskenä että puolueen paikallisosaston riveissä. Olenpa kerran röyhkeästi äänestänyt itseänikin! Opiskelukiireet, paikkakunnan vaihdokset ja sittemmin lapsi ovat erkaannuttaneet minut politiikan pienimuotoisesta tekemisestä, mutta sivustakatsojana viihdyn yhä. Opintoni johdattelevat minua puolueettoman poliittisen viestinnän pariin, ja sieltä toivottavasti löydänkin ammatillisen paikkani tulevaisuudessa. Ehkäpä joskus vielä palaan kolkuttamaan puoluetoimistonkin ovea.

Vaaliuurnalle minua ajaa paitsi velvollisuudentunto, myös usko demokratiaan ja pienen ihmisen vaikutusmahdollisuuksiin. Minulle politiikka ei ole vain isojen herrojen likaista peliä, vaan arkipäiväisten, yhteisten asioiden hoitoa. Politiikkaa on se, miten moneen luomujauhelihapakettiin minulla on kotiäitinä varaa, tai se, minkä kokoiseen päiväkotiryhmään Into jonain päivänä päätyy. Politiikkaa on myös se, voimmeko uida kotirannassa vielä kymmenenkin vuoden päästä, ja se, mitä etsin lompakostani lomamatkalla.

Suomalaiset usein varjelevat vaalisalaisuutta viimeiseen asti, ja puoluekirja pidetään visusti piilossa. Lapsena luulinkin, että vaalisalaisuudella tarkoitetaan sitä, ettei omaa ehdokastaan saa kertoa muille. Laura huomasi hetki sitten mielenkiintoisen ilmiön: näissä vaaleissa erityisesti yksi ehdokas on kerännyt äänekkään kannattajajoukon taakseen. Olen huomannut omissa ympyröissäni saman, enkä aio tehdä poikkeusta. Tänä iltana vietän yhden hengen vaalivalvojaisia ja toivon, että kakkonen on kakkonen.

Olethan sinäkin käynyt äänestämässä?

Mummin kulta

2012-01-21T23:08:00.000+02:00

Kuten postaustahdista ja kommentteihin vastaamisen vilkkaudesta voi päätellä, en ole viime päivinä liikaa liikkunut sosiaalisessa mediassa. Ja koska perhekuntamme ykköskamera on kuvaamassa pelikaaneja ja manaatteja (!!), ei blogiin ole juurikaan hehkeää tarjottavaa. Kerrotaanpa nyt jotain kuitenkin, ettei ihan koomapotilaaksi luulla (eilinen unijuttu oli jo aiemmin kirjotettu, jinksaamispelkoisena säästelin sen julkaisua siihen asti, että saan itsekin lapseni nukutettua...).

Yksinhuoltajaviikkoni lähenee loppuaan, onneksi! Täytynee kuitenkin tunnustaa, että olen viimeiset kolme päivää saanut lorvia sohvalla ja viihtyä itseksenikin ihan riittämiin - äitimuorini meinaan tulla pöllähti keskiviikkona tänne isolle kirkolle kapsäkkinsä kera. Laukussa oli Brunbergin lakritsitoffeeta ja piimäjuustoa vaan, ja Inton ainokaisessa mummissa muutaman martan verran tarmoa, kuten aina. Äitee sitten tapansa mukaan vajotti kuopuksensa teini-ikäisen tasolle, tamppasi matot, keitti lohikeittoa ja paistoi marjapiirakkaa, ulkoilutti Intoa ja luki Maisa-kirjoja sellaisella hartaudella, että minulle jäi lähinnä sivustakatsojan rooli. Päiväkaffien aikaan ehdittiin kyllä käydä yllättävän pitkiä keskustelujakin, ja opin taas jotain uutta sukuni historiasta (ja esimerkiksi sen, että perheeni muuttaessa lapsuudenkotiini isosiskoni - tuolloin vajaa 1-vuotias - matkusti muuttokuorman keskellä traktorinlavalla pinnasängyssään seisten. Noinkohan heivataan Intokin uuteen kotiin samalla tyylillä?).

Mummi ehti moneen kertaan ihmetellä Inton reippautta, lukuintoa ja pottamenestystä, ja kahdestaan kotona kaksi iltaa viettänyt parivaljakko pärjäsi äärimmäisen hyvin. Noina iltoina minä odotin/viihdytin remonttireiskoja uudella asunnolla ja yritin pitää positiivisen mielialan jokaisen "aijaa tässä on tämmönenkin.." -huomautuksen kohdalla. Eilen Into pääsi mummin kanssa pulkkaillen kauppaan, ja minä sain sillä välin järjestettyä ja hoidettua papereita pinosta toiseen. Oli kyllä eksoottinen tunne, olla nyt arkipäivänä yksin kotona! Tuohonhan voisi vaikka tottua, kerhohakemus kolkutteleekin mielessä aina säännöllisin väliajoin...

Tänä aamuna kuitenkin saattelimme mummin junaan ja vilkutimme hyvästiksi. Sitten lompsimme myöskin isätöntä viikonloppua viettävien kohtalotoverikavereiden kanssa puistoon, pulkkamäkeen ja lihapullalounaalle. Kotona oli kumman hiljaista, ja ilta kahdestaan tuntui pitkältä. Inton kanssa nauroimme yhdessä Putouksen presidenttivitseille (tuo lapsi on iltaisin äärimmäisen helppo yleisö kaikelle vähänkin komiikkaa sisältävälle), ja vähän ennen kymmentä poikanen oli vihdoin suihkunraikkaana ja puurontäyttämänä unten mailla.

Äsken kasasin itselleni salaatin jääkaapin jämistä ja nyt odottelen, josko aikaeron takaa kuuluisi kuulumisia. Vähän on jo ikävä, muutakin kuin lapsenhoitoapua.

Kukin omassa sängyssään

2012-01-20T22:14:00.001+02:00

Unikoulumme lukukausi on lähtenyt varsin hyvin käyntiin, ja jotta spiritit pysyvät ylhäällä, päätin listata pinnasänkypakotuksen parhaat puolet. Siinä, että kaikki perheenjäsenet nukkuvat omissa sängyissään - minulla ja miehellä siis on edelleen yhteinen sänky, se on kai ihan toivottavaa - on yllättäviäkin etuja.

1. Yöllä voi kääntää kylkeä tai tyynyä ilman, että täytyy pelätä jonkun jäävän alle/heräävän/tukehtuvan/kuolevan (vaihtoehdoista toinen ja neljäs vaikuttavat yön pimeydessä lähes yhtä huonoilta).

2. Voin säilyttää silmälasejani sängyn päädyssä, kun kukaan ei keskellä yötä käy niitä pihistämässä.

3. Sängynpäätyyn voisi jopa laittaa jälleen lampun! Sitä ei kuitenkaan voisi sytyttää, mutta olisihan se ihan hieno sisustuselementti valottomanakin.

4. Jos joku pissaa housuunsa, ei kaikkien tarvitse nukkua lammikossa.

5. Tähän mennessä kukaan ei ole edes innostuksissaan pissannut housuunsa - kenties rauhallisempi nukkuminen edesauttaa Intonkin vaipan yökestävyyttä?

6. En enää herää jokaiseen lakanan kahahdukseen ja unihysteriassa herätä miestä katsomaan, ettei lapsi ole pudonnut sängystä.

7. Aamulla voi herätä iloiseen höpöttelyyn, ei siihen että joku puskee otsalla hampaisiin.

8. Päiväunien ajaksi ei tarvitse virittää sängyn laidalle putoamisesteitä, eikä illalla pelätä makuuhuoneesta kuuluvaa tumps-ääntä, sitä seuraavaa pakokauhua ja nyt sillä varmaan on aivotärähdys ja ikuiset traumat-oloa. (Kyllä, olemme pudottaneet lapsemme sängystä. Kahdesti. Saman viikon aikana. Sen jälkeen unikoulu sai entistä enemmän kannatusta.)

9. Ruhossani on vähemmän mustelmia ja ruhjeita, kun kukaan ei unissaan potki naamaani tai läpsi silmiäni.

10. Kaikki nukkuvat paremmin, rauhallisemmin ja yhtä pitkään kuin ennenkin. Aamulla ensimmäiseksi ei väsytä tai ärsytä, vaan ehkä jopa hymyilyttää.

Meillä nukutaan taas, ja jopa nukahdetaan ilman sirkustemppuja tai hermoromahduksia. Jiihaa, sanoisin, jos olisin miehen matkassa rapakon takana!

...jos joku miinuspuolikin tästä touhusta pitäisi keksiä, se lienee aamuheräämisen verkkaisuus, jonka vuoksi päivän ensimmäiselle potalle ei meinata kunnolla ehtiä...

K uva: http://www.howtobeadad.com

Aavan meren tällä puolen

2012-01-17T23:25:00.000+02:00

Mies läksi muille maille vierahille, ja me jäimme Inton kanssa kaksin kotiin. Viikon mittaisen yhden naisen shown ensimmäinen päivä sujui ihan mukavasti, kiitos mukavan seuran ja mantelipullan.

klo 8.30 Heräämme. Potta, hammaspesu, hiukset, vaatteet, hali tiikerille, villasukkien etsintää.

klo 9 Aamupala.

klo 9.30 Viestittelyä toverin kanssa aamupäivän puuhista. Minä meinaan jänistää pulkkamäestä lumipyryyn vedoten, mutta ryhmäpaine pakottaa toppahousut jalkaan ja kintaat käteen.

klo 10.30 Pukeutuminen. Inton haalarista irronneiden jalkalenksujen ompelematta jättämisen muistaminen. Villasukkien etsintää. Taskussa olevien avainten tarkistus n kertaa.

klo 10.45 Ulos! Yksi lapsi, yksi äiti, yksi pulkka ja kolme roskapussia änkeytyvät hissiin. Hädin tuskin muistan, missä taloyhtiön jätehuone sijaitsee. Miksiköhän tämä(kin!) on meillä miesten työ?

klo 11 Saavumme puistoon synkronoidusti kaverusten kanssa. Laskemme mäkeä, kiikumme ja Into istuu muutaman sekunnin pulkassa. Lopulta pojat hoksaavat pitkän ja hurjan liukumäen, josta lasketaan selällään maaten kamalalla vauhdilla.

klo 12.20 Ruokapohdintaa. Lounaskahvilan tarjonta ei miellytä, joten ostamme vain pullat mukaan. Kutsun kaverit meille syömään eilistä tonnikalapastavuokaa.

klo 13 Kotona. Pojat pöllöilevät. Syömme. Juomme pullakahvit.

klo 13.45 Toverit poistuvat. Päiväuniaika!

klo 14.15 Into nukahtaa.

klo 15.15 Into herää huonolla tuulella.

klo 15.30 Muskari.

klo 16 Kahvit muskarikavereiden kanssa. Puhetta unikoulusta ja hammashygienista. Mieheni työmatkan aurinkoisen kohteen päivittelyä.

klo 17 Kotona. Muutama syvä henkäisy.

klo 17.15 Tiskikone päälle, ruoanlaitto alkaa. Into lukee kirjoja sohvalla ja leikkii munakellolla keittiössä. Se saa aikaan Munamies-assosiaation ja hervottoman hytkytyksen.

klo 18 Lihapullia ja muusia, olkaa hyvät.

klo 18.30 Jätämme keittiön tiskivuoren oman onnensa nojaan ja käperrymme sohvannurkkaan. Katsomme alkuillan lemppariohjelmat: Päivän sää (Inton suosikki) ja Puoli seitsemän (minun suosikkini). Seuraan toisella silmällä myös Neljän tähden illallista, luen samalla Maisa-kirjaa ja leikin köyhän miehen piiloleikkiä. Into ulkoiluttaa leikkikoiraa ja pelaa kännykällä eläinpeliä.

Minun lapseni leikkii vain käsintehdyillä, puisilla perinneleluilla...

...eikä ainakaan katso televisiota äidin röhnöttäessä sohvalla.

klo 19.45 Suihkuun. Vaippa, rasvaus, pyjama.

klo 20 Iltapala, hammaspesu, unikirja.

klo 20.30 Menen nukuttamaan Intoa. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin tiskejä ja nukahtavaa lasta.

klo 21.50 Herään. Eih!

klo 22 Käyn Mount Tiskin kimppuun pitkin hampain. Kattiloiden kolistelun jätän kyllä huomiselle. Vihaan tiskaamista!

klo 22.15 Laitan tiskikoneen päälle ja haen yöpukuni makuuhuoneesta. Onpas siellä outo haju.

klo 22.20 Pesen Inton pyllyn ja vaihdan vaipan. Outoa.

klo 22.30 Menen suihkuun. Jätän oven raolleen, vaikka itku kyllä muutenkin peittyisi tiskikoneen metakkaan.

klo 22.45 Haaveilen iltapalasta ja istahdan tietokoneelle. Laskeskelen aikaeroa ja mietin, josko mies on jo turvallisesti perillä. Pohdin sitä, kuinka puolison ikävöinti on muuttanut muotoaan seitsemän vuoden aikana. Ensin kiehnäyksen kaipaaminen raastoi rintaa, nyt tarvitsen arjen jakamista ja juttukaveria. Yritän pitää mielessä, mitä uutta Into oppi tänään.

Huomenna päivä täyttyy perhekerhosta, mummin kyläilystä ja kotikäynnistä remppareiskan kanssa. Jossain välissä pitäisi ehtiä pestä pari koneellista lakanapyykkiä, imuroida ja lukea luentomuistiinpanojakin. Puhhui. Enää kuusi päivää jäljellä, kyllä tämä tästä! (Ja hatunnosto jälleen kerran niille, jotka yksin pyörittävät lapsiperheen elämää päivästä toiseen. Miten te sen teette?)

PS. Mies otti luonnollisesti matkaan mukaan Canoninsa, joten tämä viikko mennään kännykkäkameran kanssa. Onneksi tekstin taso on niin häikäisevää, ettei surkea kuvanlaatu haittaa, vai mitä? ;)

Pippurit pituusjonoon

2012-01-16T14:39:00.000+02:00

Saimme viikonlopun aikana jälleen Operaatio Muuttoraivausta pari askelta eteenpäin. Ensin pistettiin parveke talviteloille - kyllä, heitin näin tammikuun kunniaksi kesäkukat roskiin ja parvekekalusteet vietiin varastoon. Ai minäkö laiska jahkailija?

Sitten ratsattiin keittiön kaappien kuivamuona-aarteet. Totesimmepa vain, että tällainen operaatio kannattaisi ehkä suorittaa useamminkin kuin kahden vuoden välein - toistensa väliin hautautuneina kaapin kätköistä löytyi viitisentoista (!) pastapussinjämää. (Ja tässä ei nyt käytetä liioittelua huumorikeinona.) Tummaa penneä, rakettispagettia, makaronia, tagliatellea, nallepastaa, nuudelia, pitkää spagettia ja vielä vähän kolmen värin kiemurapastaa. Kaikkia sellainen yhden miehen annos, jätetty pussin pohjalle odottamaan seuraavaa kokkauskertaa - jolloin moisen olemassaolo on jo näemmä unohdettu, ja uusi pussi surutta avattu. Seuraavat pari viikkoa sitten natustetaankin pastaa kyllästymiseen asti, eikä uutta sellaista tähän talouteen ennen muuttopäivää osteta. (Ne kaksi vuotta vanhat kuivahtaneet kiemurat kyllä päätyivät biojätteeseen, anteeksi maailma.)

Samantyyppinen ilmiö oli vastassa myös pakastelokerossa: katkarapupussijämistä olisi voinut tekaista nuudeliwokin jos toisenkin. Note to self: kun ostoslistassa lukee pastaa tai katkarapuja, tarkasta ensin kodin varastotilanne.

Noh, tämän massiivisen operaation ohella sain suoritettua myös erään ikuisuusprojektiksi venähtäneen puhdetyön. Kuivakaapin maustehylly kun sekin on ollut yhtä hävityksen kauhistusta, maustepussit ovat etsineet turvaa toisistaan kaaoksen keskellä. Olipa herra Curry mennyt ja räjäyttänytkin itsensä väkijoukon seassa, värjäten hyllypinnan kauniin kellertäväksi. Nyt oli siis korkea aika pistää mausteet järjestykseen ja valjastaa pilttipurkit seuraavan elämän tehtäväänsä.

En tiedä, oliko vika maalissa, maalaajassa vai olosuhteissa (kylppärin lattialla iltakymmeneltä kykkien), mutta kannet jäivät aika epätasaisiksi ja läpikuultoakin on havaittavissa. Ehkä nuo joskus saavat vielä kolmannen spray-kerroksen - lopputulos on kuitenkin ihan tyydyttävä jo nyt. Ennen-kuvaa maustehyllyn alkuräjähdyksestä ei tullut otettua, ei sellaista ehkä kehtaisi esitelläkään... Nyt vain täytyy toivoa, että uudessa kodissa on uusille pippuripurkeillekin sopiva kolonen!

Jos joku zoomailija ihmettelee, mikä ihmeen mauste on Afrikka, niin samaa ihmettelen minäkin. Perinteisten pizzamausteiden ja tuttujen tillien seasta löytyi avaamaton pussillinen vaaleanvihertävää maustetta (oletan), jonka ystäväni toi muinoin Namibiasta tuliaisiksi. En kuollaksenikaan muista, mitä se on, tai mihin sitä käytetään, mutta onpahan mysteerimausteelle nyt ainakin säilytystila kunnossa. Saattaapa tuo olla vaikka huumehia, täytynee haistaa ja maistaa.

Dymon, spray-maalin ja pilttipurkkien pyhä kolminaisuus ei suinkaan ole oma ideani, tämähän nyt on niin nähty jo monessakin paikassa. Hyvyyttä kannattaa matkia!

Kyllä nyt kelpaa kokkailla taas! Loput eteisen kaapeistakin saatiin järjestykseen, ja nyt on oikeastaan koko koti minun opiskelupapereita ja miehen kameravermeitä (ähäkutti) lukuunottamatta inventoitu ja järjestetty pakkausvalmiuteen. Kassillinen vaatteita tosin vielä etsii kirppiskohdetta, blogikirppis pyörii mielessä edelleen... Pari viikkoa vielä, ja sitten asutaan jo uudessa tuvassa!

Haalariini

2012-01-14T16:14:00.000+02:00

Kävimme eilen Inton kanssa leikkimässä ja lounastamassa Main ja Pihlan luona. Heti ovella vastassa oli pakkosaada-näky: ihanat farkkuhaalarit! (Vähän myöhemmin hoksasin olohuoneen seinän hyvän harmaan sävyn ja uuden ihanan sohvan, pistettäköön nekin tahtomislistalle.)

Tänään lähdimme vaatekaupoille etsimään miehelle (!) kesä(!!)vaatteita työmatkaa (!!!) varten. Samalla ratsasin ruotsalaisrytkyjen ykkösliikkeen lastenvaatepuolen, ja löysin kuin löysinkin ne muutamat alehaalarit, jotka olivat vielä rekissä jäljellä. Koska meillä on puolitoistavuotias poika, ostin 3-4-vuotiaalle tytölle suunnitellut housut. Loogista.

Olen aiemminkin kertonut ajatuksiani sukupuolisensitiivisyydestä ja lastenvaatteiden kahtiajakautumisesta. Olen edelleen samoilla linjoilla: en halua vaatevalinnoilla - saati kasvatuksella, sanavalinnoilla tai käytökselläni - sen enempää korostaa kuin piilottaakaan lapseni sukupuolta. Tosimaailmassa on kuitenkin vaikea välttää tilanteita, joissa ei olisi poikia ja tyttöjä, sinistä ja punaista.

Lastenvaateostoksilla kierrän edelleen sekä tyttöjen että poikien puolen. Yleensä housut ovat istuvampia ja värit kirkkaampia tyttöjen puolella, mutta mekot jätän kuitenkin ostamatta. Autopaidat ja örkkikalsarit jäävät nekin kaupan hyllylle. Yhden äidin boikotti tulee aina mieleen siinä vaiheessa, kun myyjä kysyy niin kummalle se olis tulossa? - vaikka olisin ostamassa sukkia.

Inton vaatevalikoima on varmaankin aika neutraali - sininen ja pinkki loistavat poissaolollaan, niiden tilalla on vihreää, keltaista ja punaista. Ja mustavalkoista, tietysti :) Poikasta harvemmin enää luullaan tytöksi - ehkä maskuliininen olemus (...) tai mustanpuhuvat vaatteet antavat osviittaa sukupuolesta. Voi myös olla, että ventovieraatkin kuulevat oitis "Into, EI sinne!" -lauseen, jos olemme ihmisten ilmoilla, ja tekevät päätelmänsä. (Perhekerhossa tosin joku kuuli nimen vähän väärin ja nimitti poikaamme Inkaksi, hih.)

Minä en vieläkään tiedä, mikä Intossa on poikaa (paitsi se ilmiselvin, vaipanvaihdossa huomioon otettava asia). Jotkut sanovat, että tytöt kehittyvät nopeammin puhumisessa ja pottailussa - ensimmäisessä Into onkin ehkä "jäljessä", mutta jälkimmäisessä kaiketi ihan ikätasoisensa. Omassa suvussani on myös lapsilla tapana oppia puhumaan varsin myöhään, sukupuolesta riippumatta. Poikien sanotaan olevan rohkeampia ja raisumpia - Into on sekä arka että rasavilli. Kirjarakkauden sukupuolittuneisuudesta en tiedä, mutta ainakin koulussa tytöt pärjäävät poikia paremmin - joten mentäisiinkö tässä taas väärään leiriin? Into ajeluttaa leikkiautoja, halailee nukkea, rakastaa Munamiestä ja lukee kirjoja aamusta iltaan - onkohan se nyt sitten oikea poika?

On yllättävän helppoa suhtautua omaan lapseensa vain lapsena, ei tietyn sukupuolen edustajana. Näen Intossa vain Inton, en tiettyä lokeroa, ominaisuuksia tai erityispiirteitä. Vaikeampaa on se, miten maailman sukupuolittuneisuuden selittää tälle lapselle. Väistämättä kadulla tulee vastaan koiraa taluttava setä, kirjassa tyttö istuu isän polvella ja leikkipuistossa poika tahtoo tulla myös liukumäkeen, menehän nyt jo. Kirjojen kohdalla olen nimennyt hahmoja tylsästi lapsiksi, mutta oikeassa kanssakäymisessä se tuntuu kömpelöltä kielenkäytöltä. Mutta miksi minun pitää automaattisesti olettaa, että puistossa pinkkiin verhoutunut hahmo on tyttö? Ja nyt puhutaan ihan perusasioista, helpommaksi tämä homma tuskin ainakaan muuttuu.

No, ainakin vielä voin täysin diktaattorimaisesti sanella lapseni vaatevalinnat. Täytyy nauttia siitä ilosta niin kauan kuin se kestää! Tänään pistettiin päiväunien jälkeen uudet pöksyt jalkaan, ja ai että ne onkin päheän näköiset. Pienenpienet pinkit koristeompeleet eivät näytä ainakaan tätä poikaa haittaavaan, ehkä muutkin jättävät ne huomioimatta?

Ai niin, onpa tuon Abba-haalareissa pöllöilevän pojun otsatukkaakin pätkäisty - vähän meni vinoon, mutta se sopinee teemaan.. ;)

Takaisin koulun penkille

2012-01-11T19:16:00.000+02:00

Vähänpä tiesin ennen äidiksi ryhtymistä siitä, kuinka vanhempana oloon kuuluu mustavalkoisen mielipiteen omaaminen asiasta kuin asiasta. Oli kyseessä sitten vauvanhoito, lapsenkasvatus, päivähoito tai purkkiruoka, talvihaalarin teknisyys tai nokkamukin malli - olet joko yhtä tai toista mieltä, puolesta tai vastaan, meidän tai teidän leirissä.

Sittemmin olen havainnut, että lapseen liittyvät asiat ovat kaikkea muuta kuin mustia tai valkoisia (tai no, vaatteet voivat olla, ainakin Inton vaatekaapissa ;)). Suurin osa arkipäivän dilemmoista tai suurista päätöksistä asettuvat harmaalle alueelle, sille missä mistään ei oikein voi olla täysin varma. Olen myös oivaltanut, että on helppoa olla ehdoton niissä asioissa, jotka itsellä syystä tai toisesta sattuvat menemään hyvin.

Koska meillä imetys toimi hyvin, minusta saattoi tulla imetysmyönteinen korvikekammoilija. Koska vauvamme viihtyi hyvin lattialla, vaunuissa eikä syliäkään väsyttänyt, pystyin suhtautumaan nihkeästi sittereihin, hyppykiikkuihin ja muihin "arjen helpottajiin". Koska Into ei kerjää karkkia tai kiinnostu televisiosta (paitsi kun siellä näkyy uutistenlukija tai Avara luonto, hih), voin boikotoida makeisia ja mediaa alle 2-vuotiaalle. Koska lapseni ei ole ihan täysin päätön poukkoilija tai agressiivinen apina, voin helposti vastustaa kaikkea fyysistä kurittamista (ja vaikka olisikin, ehkä voisin silti). Ja koska kotiäitinä on ihan kivaa, voin pitää pienen ihmisen viemistä päivähoitoon hieman ikävänä asiana.

Monessa muussa asiassa olen kuitenkin hyväksynyt sen, että kultainen keskitie, harmaa alue, on ihan ok. Ruokaa saa sekä kaupan luomuvihanneshyllyltä että lastenruokapurkista. Vaipat voi pestä ja kierrättää lapselta toiselle tai kuljettaa marketista kaatopaikalle. Lapsi voi syödä sekä sormin että syötettynä, leikkiä sekä autoilla että nukeilla ja katsoa yhden Munamies-videon sillä välin kun äiti saa kasviskeiton soseutettua.

On erityisesti yksi lapsiperheen elämään olennaisena osana liittyvä asia, josta minulla ei ole mitään selkeää käsitystä, vakaumusta, ideologiaa tai intohimoa. Se asia on nukkuminen. Jotkut kannattavat perhepetiä, toiset yksin nukuttamista. Eräät hurraavat huudatukselle, monille se on pelkkää pahuutta. Tutkimuksetkin sanovat sekä sitä että tätä. Minä en tiedä mikä on minun leirini tai mielipiteeni. Tiedän vain, että väsyneenä kaikki on vaikeampaa.

Viime aikoina meillä on nukuttu huonosti. Väsymyksen on kaiketi voinut huomata blogistakin - ainakin yksi kommentoija toivoi uutta virtaa tylsiin, itseään toistaviin teksteihin. Inton nukuttaminen sekä päivisin että iltaisin on muuttunut Putous-ohjelman mittaiseksi, kahden tai kolmen hengen sketsihahmokilpailuksi, joka ei naurata enää ketään. Yöt on nukuttu vastentahtoisesti perhepedissä, jossa aina joku saa potkusta otsaansa, meinaa kieriä yli laidan, herää pissalammikosta tai valvoo ihan vaan vihastuspäissään. Oma ärsytyskäyräni kohosi huippuunsa siinä vaiheessa, kun tajusin viettäväni parhaimmillaan kolme tuntia päivässä sängyssä nukkuvaa teeskennellen ja sekunteja vapauteen pääsyyn laskien. Näin myös kauhukuvia miehen työmatkasta, jolloin joudun kaiken muun arjen ohella yksin pyörittämään nukutusrumbaa alusta loppuun, sekä painajaisia uuden kodin aiheuttamasta, entistä huonommasta unirytmistä.

Into on puolitoistavuotisen elämänsä aikana nukkunut niin hyvin, huonosti, normaalisti ja naurettavasti, etten enää tiedä mikä asia johtaa toiseen ja millä on vaikutusta mihinkin. Poika on osannut nukahtaa omaan sänkyynsä yksin, vaatinut jonkun vierelle silittelemään, nukahtanut lauleluun tai hyssyttelyyn, huutanut pinnasängyn nähdessäänkin, tahtonut kainaloon, nukahtanut vain rinnalle, nukahtanut vain jos sukat eivät ole jalassa, peitto ei ole päällä, kuun asento on oikea ja Jupiter nousevassa oinaassa. Siis kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Jos meillä olisi helposti nukahtava lapsi tai olisin itse vielä hormonipöllyissä ja kestäisin yöheräilyjä, voisin pitää unikouluja paholaisen keksintönä. Jos Into nukkuisi vanhempiensa välissä rauhallisesti eikä tunkisi pyllyään naamalleni, voisin olla iloinen perhepeteilijä. Koska näin ei ole, piti nukkumistouhulle tehdä jotain. Toissapäivänä siis alkoi unikoulu, osa 2, tavoitteena pinnasängyssään nukahtava&nukkuva poikanen ja koko perheelle paremmat unet. Kesällä toteutettu ensimmäinen osa sai aikaan yövieroituksen muutamassa yössä ja loistavat yöunet muutamaksi kuukaudeksi, joten nyt, pitkällisen kypsyttelyn ja kypsymisen jälkeen saimme vihdoin aikaiseksi koulutuksen kakkososan.

Ensimmäisenä iltana nukutus kesti tavanomaisen aikansa, ja sitä säesti ajoittainen protestihuuto. Aamuyön tunteina itkimme kilpaa lapsen kanssa maailman pahuutta ja äitiyden vaikeutta. Selitimme Intolle toistasataa kertaa, että Into nukkuu nyt Inton sängyssä ja äiti ja isi tässä vieressä äitin ja isin sängyssä. Ketään ei jätetty yksin itkemään, mutta pahalta se taisi tuntua silti. En tiedä, setvitäänkö näitä traumoja kymmenien vuosien päästä terapiassa tai kokiko kiintymyssuhteemme jälleen kovan kolhun. Toivon vain, että kohta nukumme paremmin ja elämme arkea pirteämmin.

Eilen ja tänään Into on nukahtanut päiväunille alle puolessa tunnissa, ilman itkua, pupuaan puristaen ja omassa sängyssään höpötellen. Viime yönä nukuimme kaikki kuin pienet porsaat, paria pientä inahdusta ja kyljenkääntöä lukuunottamatta. Sukatkin pysyivät pojan jalassa, mikä on suoranainen ihme! Jo yhden hyvän yön jälkeen oma oloni tuntuu keveämmältä, aamutoimet sujuivat kuin tanssi, perhekerhossakaan en enää ollut se väsynyt valittaja. Into on oma iloinen itsensä, ja on selvästi uusinut vihkivalansa Aulis-pupun kanssa. Toivottavasti unikaverin tuoma turva siivittää poikasen höyhensaarille myös tulevina öinä.

Eilen, juodessamme muskarinjälkeiskahveja tovereiden kanssa, samassa pöydässä istunut tuntematon mieshenkilö kertoi aina neuvovansa nuoria äitejä ja isiä huolehtimaan unesta. Se onkin aika hyvä neuvo, kun se koskee koko perhettä. Unikoulun penkiltä jaksaa tämäkin äiti paitsi hoitaa lasta ja kotia, myös siirtyä ihan oikeiden opintojen pariin - tällä viikolla alkoi nimittäin yliopistoelämäni toiseksi viimeinen luentokurssi! Yritysjuridiikka iskostuu ehkä aivoihinkin paremmin, kun takana on tarpeeksi monta hyvin nukuttua tuntia :)

Miten teillä nukutaan - tai suhtaudutaan erilaisiin unikouluihin?

Kuvat ovat hämärän hyssyssä kännykkäkameralla hipaistuja, shhhh....

Adessiivit

2012-01-08T22:45:00.000+02:00

Kiitos kaikille vinkeistä talvipukeutumiseen! Asiasta inspiroituneena - ja kauhunsekaisin tuntein lämpömittaria katslleena - vietin tänään tuntikausia Prisman (!) ulkovaateosastolla tekemässä hankintoja. Ja tältä me ulko-olennot sitten näytimme iltasella pulkkamäen päätteeksi! (Muuvssit ovat ainakin hallussa, eikö?)

Pari ihmistä suositteli edukasta ja ilmeisesti kohtalaisen laadukasta IcePeakia, ja siihen minäkin sitten päädyin. Merkin takeista löytyi sekä sopivan pieni koko että ei niiiiin paljoa silmiä kirveltänyt väri (haluavatko kaikki aikuiset naiset pukeutua ulkoillessaan turkoosiin tai pinkkiin?), joten valinta oli kohtalaisen selvä. Taistelin kahden koon välillä, mutta valitsin sitten sen pienemmän - yleensä kun tunnun hukkuvan kaikkiin oikeisiin ulkovaatteisiin, eikä se liikkuminen säkissä hauskaakaan ole.

Takki ei ole muhkeista muhkein, joten se mennee myös syys- ja kevätkeleillä. Näitä huikeita pakkasia varten ostaa päräytin vielä takin alle fleece-takin, tuollaisessa samanlaisessa omenanvihreässä sävyssä. Kun nyt kerta täytyy verhoutua väriin, tehdään niin joka kerroksella.

Eräs ehdotti ulkoiluun pilkkihaalaria, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi idea. Koska haalarissa taapertaminen kaupungilla on kuitenkin vappua lukuunottamalta aikuiselle ihmiselle hieman vaikea asia, valitsin kyykkijällekin sopivat henkselilliset housut. Niiden merkki on Kilmanock, ja hinta kirpaisi lompakkoa hieman takkia enemmän. Nämä pöksyt kuitenkin istuvat mukavasti, eivätkä laahaa maata, ja olivat testiryhmän pulkkareissulla ennen kaikkea juuri sopivan lämpöiset (alla oli ihan ohkaiset kalsarit vainen).

Suvustani löytyy nahka-asioita myyvä torikauppias, joten nahkarukkasvarastoni on turvattu. Lumipallojen tekoon kosteammilla keleillä kaipasin kuitenkin jotain lapsen kurarukkasia muistuttavaa, joten ratsasin vielä hypermarketin hanskahyllyn ja nappasin mukaan Catmandoon rukkaset. Ensalkuun niiden sisäpuolen fleece-sormikas tuntui oudolta, mutta kun normaalisti jääpuikkoja muistuttavat sormeni olivat ulkona lähes hiessä, totesin ostoksen kannattavaksi.


"Saat rusinan jos otetaan vielä yks kuva!"

Nyt on siis meikäläinen enemmän kuin valmis lumivyöryihin ja lapsen kanssa liukumiseen. Oli se vaan eri mukavaa viilettää pulkan ja poikasen kanssa uusissa, istuvissa, toimivissa ja lämpimissä vaatteissa! Talvikenkäni eivät ehkä täytä kaikkia laatuvaatimuksia, mutta villavuorelliset nahkatosselot menettelevät ainakin toistaiseksi. Pipo löytyi pari viikkoa sitten alennusmyynneistä, se maksoi kaksi euroa ja sopii päähäni yhtä huonosti kuin kaikki muutkin maailman päähineet. Tupsulakeissa olemme kuin äiti ja poika - tästä on luultavasti vain lyhyt matka mätsääviin meandi-tunikoihin.

Inton pulkkavermeitä modattiin viime kerrasta sen verran, että pöksypuolelle alimmaiseksi laitettiin vielä villaa sisältävät sukkikset, rukkasten alle villalapaset ja päähän lakin alle villakypärä. Näpit tuppaa olemaan viileät siltikin, ehkä Elsa Pitkäsistä (mikä nimi! :D) tai muuan toverin kehumista Peukalopoteista olisi apua? Hassua tämä taaperon vaatetus, vauvana Into hikoili minimivarustuksella ja puin sitä aina muihin pieniin verrattuna kuin hellekelille, ja nyt tuo pienokainen vaatii päälleen kerroksen jos toisenkin!

Noh, näyttääkö yhtään paremmalta...?

...vai sattuuko silmään...

...tekeekö mieli laittaa silmät ihan kiinni...

...vai kenties jopa mennä piiloon tämän näyn edessä? ;)

Homma pulkassa

2012-01-07T22:47:00.000+02:00

Maassamme on vihdoin lunta. Tästä valkoisesta ilosta täytyy siis ottaa kaikki ilo irti, kun ei tuon hohtavan hangen pysyvyydestä näillä hämärillä säämuutoksilla ole minkään sortin takeita.

Siksipä kävimme eilen poikain kanssa yhdistetyn lounas- ja kauppareissun jatkeeksi ostamassa pulkan. Sellainen nimittäin puuttui taloudestamme tyystin. Kympillä kotiin kannettiin uljas musta orhi, joka sai jo olohuoneen matolla ykköskäyttäjänsä hyväksynnän.

Kuivaharjoittelu ei kuitenkaan riittänyt (tai joku taisi tylsästi ärähtää siinä kohtaa, kun pulkkaa vedettiin pitkin seiniä), joten yönmusta ratsu vietiin neitsytmatkalle heti ensimmäisenä iltanaan. Läheinen leikkipuisto muuttuu aina talven tullen jonkin sortin viralliseksi pulkkailuparatiisiksi, joten sinne kävi meidänkin tiemme pimeän tultua (ja kanasopan lämmitettyä sisuskalut sopiviksi). Into oli fiiliksissä jo pelkästään siitä, että postuimme kotoa ilman rattaita...

Pulkka kulki kovaa, kääk! Poikanenkin uskaltautui pienen vastustelun jälkeen sylikyytiin ja matkusti myös osan kotimatkasta pulkannarun jatkeena. Jonkinlainen lapsekas riemu taisi tarttua meihin vanhuksiinkin, sillä pienessäkin mäessä oli pakko kiljua ja aina paremman puoliskon laskiessa harmitti, että välineistöä oli vain yhdelle ja puolelle. Ehkä siis seuraavalla ostosretkellä kauppakassiin tungetaan liukuri?

Jo valmiiksi hykerryttää se, että tulevan kotimme "takapihalta" löytyy vielä nykyistä lähipuistoakin hurjemmat laskumaastot. Nyt ehkä olisikin aika investoida katseen-, pakkasen- ja lumenkestävään ulkoilupukuun - eilen kaapista kaivamani toppahousut olivat aivan ihmeellisen kokoiset ja ei-minkään-väriseen takkiin on pesusta huolimatta pinttynyt hevostallin haju. Palelevaisena kaipaan pulkkamäkeen lämmikettä monenlaista, löytyykö teiltä hyviä vinkkejä talviulkoilupukeutumiseen?

Inton kohdallakin talvipukeutuminen tarvitsee pari pientä päivitystä: lämpimämmät ja ää-rim-mäi-sen helposti puettavat toppahanskat sekä viluvarpaille sopivat talvikengät ovat hankintalistalla. Muuten kyllä vähän jopa kadehdin tuota onnekasta, joka saa sujahtaa villahaalarin kautta toppaan ja palata kylmyydestä kotiin toisten kuljettamana, posket punaisina hehkuen :)

Joko te olette ehtineet pulkkamäkeen? Me taidetaan mennä heti huomenna uudestaan!

Siis mä just mietin tota yks päivä -kanakeitto

2012-01-06T22:45:00.000+02:00

Tiedättekö sen jännittävän ilmiön, sellaisen hieman déjà vu -fiilistä muistuttavan tunteen, kun tietyt sattumanvaraiset asiat toistuvat lyhyen ajan sisällä eri tilanteissa? Kun kerran kiinnität kaupungilla huomiota hassunkurisessa, hopeanvärisessä takissa kulkevaan rouvashenkilöön, törmäätkin samaiseen daamiin heti seuraavana päivänä uudestaan. Seuraavalla viikolla kyseinen hopeamatami kulkee kanssasi samalla bussilla, perjantai-iltana odotatte yhdessä pizzaa naapurin kebiksellä ja saat tältä naispuoleiselta silver foxilta vinkin, että kaikista vaihtoehdoista Americana on siis ihan paras (tämä tarina perustuu tositapahtumiin, toim.huom.).

Sama toistumisilmiö näkyy myös puheenaiheissa. Kun meille vielä tuli Helsingin Sanomat, olin varma, että joku toimituksessa on asentanut kuuntelulaitteiston asuntoomme. Jos mietin sopivaa vegaanireseptiä tupaantuliaisiin, lehdessä pohdittiin kasvissyöjille sopivia naposteltavia. Kerran törmäsin ullakollamme puluparveen - ja seuraavan päivän lehdessä talvipuluongelma otettiin esille. Myös Aamulehti on hyvin perillä meidän elämästämme: kun pähkäilimme takanpolton pelottavuutta tai vauvan vaatettamista, julkaistiin lehden Hyvä arki- tai Hyvä elämä -osassa (jota myös life for dummies -osioksi voitaisiin kutsua) ohjeet takan sytyttämiseen ja koko sivun juttu lapsen pukemisesta eri säätiloihin.

Tuttu juttu -show toistuu median lisäksi kaveripiirissä ja kotona. Ajatustenlukuakin voi epäillä, kun toveri tai tuo miehenretale ottaa puheeksi juuri sen kysymyksen, jota itse pohti edellisiltana. Eikä nyt ole kyse mistään maailmanrauhasta tai presidenttiehdokkaista, vaan pienistä, hupsuista, randomeista ajatuspapanoista. Voikohan ne villahousut oikeasti pestä kuudessakympissä? Miksi ksylitol-pastilleissa on niin paljon lisäaineita? Onkohan se vaalea parketti sittenkin liian harmahtava?

Siis mä just mietin tota yks päivä.

...esimerkiksi kanalientä.

Olemme miehen kanssa addiktoituneet amerikkalaiseen Top Chef -sarjaan. Aina ammattilaiskokkien käyttäessä tölkistä tulevaa chicken stockia olemme miettineet, myydäänkö moista tuotetta myös Suomessa. Perinteisistä liemikuutioista kun saa aina vain tunkkaisen maun keittoon kuin keittoon. Viime viikolla siippa kävi poikkeuksellisesti Sokoksen ruokakaupassa, ja kertoi kotona nähneensä siellä kanaliemitörppöjä. Muutama päivä sitten, seisoessamme lumipyryssä leikkipuistossa, kaverini (juuri se, jonka touhukas poika kutsuu meidän Intoa Anniksi ;)) mainosti tehneensä erityisen maistuvaa kanakeittoa, jossa käytti juurikin Sokokselta ostettua valmista kanalientä. Oli kuulemma kotimaista, lisäaineetonta ja vieläpä vähäsuolaista. Siis mä just mietin tota yks päivä!, oli pakko huudahtaa.

Jotta voisin viestittää kanaliemen löytymisen ilosanomaa eteenpäin, teimme tänään megalomaaniset ruokaostokset Sokoksella ja illalla keittelin uudessa hienossa kattilassamme muhkean annoksen kana-nuudelikeittoa. Tuli oikein makoisaa, pienen pöydän ääressä maiskutelleet pojat (myimme myös ruokapöytämme...) kehuivat keittoa vuoron perään. Tai no, mies kehui ja Into vastasi "tjoo", kun kysyin onko hyvää.

Kanakeittokeskustelu ei kuitenkaan tällä kertaa suinkaan pääty tähän.

Paljastanpa hiukan synkkiä salaisuuksiani, ja kerron, kuinka vuosia, vuosia sitten ostin Sokokselta (!) alennusmyynnistä hämmentävän humoristiset, vaaleanpunaiset kanakeitto-aiheiset alushousut. Siis pikkupöksyt, joihin oli painettu kuvia keittoa tarjoilevasta rouvasta ja teksti chicken soup moneen kertaan. Kanakeittokalsareista tuli myöhemmin poikaystäväni (nyk. aviomies) kanssa hauska vitsi. Mutta oih ja voih! Pian pöksyt katosivat, mystisesti jälkiä jättämättä. Puf, kuin hyvä kanakeitto nälkäisten suihin. Kaipaan niitä häiritsevän usein yhä edelleen. Tänään, soppaa lusikoidessani, erityisen paljon.

Jotta draaman kaari olisi täydellinen, se tänään ostamamme kanaliemi on kotoisin Juuasta. Siis Juuka-nimiseltä paikkakunnalta, jonka oikean taivutusmuodon ja sijainnin opin yliopistossa fuksivuonna opiskelukaveriltani, joka siis luonnollisesti oli kyseiseltä kylältä kotoisin. Nyt tiedän, että Juuasta tulee muutakin kuin hauskoja tyttöjä ;)

No niin. Oliko joku teistä juuri miettinyt kanakeiton valmistamista? Kädet ylös, meinaan minulta saa nyt oivallisen reseptin! :)

PS. Tuttua lienee myös se, kuinka sisustuslehdissä ja -blogeissa samat pienet tai isot yksityiskohdat toistuvat usein, jäävät alitajuntaan ja puskevat sitten esiin "omina" ideoina. Tänään tajusin, että yhden suosikkisisustajani eli Kotipalapeli-blogistin parketti on juuri sellainen, jonka meillekin haluaisin. Ennen kuin olin saanut vastauksen materiaaliuteluuni, ehdin ihan muiden googlailujen kautta löytää Cello-saarniparketin, joka näytti jo mallikuvassa oikeinkin hyvältä. Ja kaverimme kuvahaku sitten kertoikin, että juuri tuotahan se Rillirouskunkin torpassa komeilee. Hah! Parketinpalaset siis loksahtelevat kohta kirjaimellisesti paikoilleen :)

Ollos huone

2012-01-05T15:06:00.000+02:00

Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme vasta kuluvan kuun viimeisenä päivänä, ja aloittamaan remontin sen jälkeen. Hiphuraa, aivot on viritetty ei-se-mitään-vaikka-kaikki-on-kaaosta -taajuudelle ja remonttipölyn sietokykyä olen kasvattanut hengaamalla erinäisten voimakasodööristen rantojen miesten lähistöllä (hei oikeasti, eikö nyt pitäisi olla tipaton tammikuu, ei bussit täynnä densoja -kuu?).

Remontin ensimmäinen vaihe, eli puuduttava paperisota onneksi kuitenkin etenee. Eilen saimme arkkitehdeiltä piirustukset kaadettavista seinistä, ja rakennesuunnittelijakin on näyttänyt vihreää valoa. Enää puuttuu sähkömiehen kirjallinen ookoo, ja sitten rustataan taloyhtiölle lupahakemusta sormet ristissä. Kaiken pitäisi siis kohta olla kunnossa varsinaista rempparallia varten.

Koska suunnittelu silti on ilomme, on kotikolosen pohjapiirustusta tuijoteltu hartaasti, sen sisuksiin on piirrelty huonekaluja eri asennoissa ja selaimen välilehdet täyttyvät ruokapöydistä, tv-tasoista, tapettivaihtoehdoista ja parkettipuodeista. Jotain konkreettistakin tekee mieli saada aikaiseksi, joten eilen illalla (jälleen yhden tragikoomisen nukutustaistelun jälkeen, jolloin kaikki tärkeät ratkaisut tuleekin tehdä) päätimme parilla klikkauksella olohuoneen seinän tapetin ja pistimme sen tilaukseen.

(Kuva: tapettitehdas.fi)

Muut olohuone-keittiön puuttuvat palaset odottavatkin sitten löytymistään. Ruokapöydästä emme oikein pääse yhteisymmärrykseen (toistemme emmekä huonekaluliikkeiden kanssa) ja verhovaikeuskin ratkeaa ehkä vasta paikan päällä. Sain myös eräänä yönä (!) aika jänskän idean työpöydän sijoituksen suhteen, joten tietokonekin tullee vielä muuton jälkeen etsimään paikkaansa. Siippa puolestaan keksi aika hyvän mahdollisen paikan haaveilemalleni liitutauluseinälle. Parkettimallit ovat nököttäneet monta päivää olohuoneen lattialla, ja raati on jo aika varmasti kallistunut yhden tietyn lattiamateriaalin puoleen.

Tänään juhlimme Inton muskarikaverin 2-vuotissynttäreitä, ja samalla ihastelin kaveriperheen valoisaa ja raikasta kotia. Sieltä tarttui taas mieleen pari sisustusvinkkiä, joita täytyy haudutella hieman. Sisustusblogeja kahlatessakin päähän tarttuu yksi jos toinenkin kiva pieni idea. Odotankin jo kovasti muuttoa ja ihan omaa sisustusta!

Muuttostressikin helpottuu sitä mukaa, kun asiat järjestyvät. Muuttofirma on varattu, vanhoja huonekaluja myyty oikein urakalla, papereita laitettu järjestykseen ja to do -listaa paloiteltu puolison kanssa. Pientä lisäfiilistä Operation Finish Lineen (kyllä, Gilmore Girlsin viimeiset jaksot ovat käsillä!) tuo siipan todennäköinen työmatka, joka ajoittuu näppärästi parin viikon päähän. Noh, enemmän olen kuitenkin huolissani iltanukutuskestävyydestäni kuin tavaroiden osumisesta muuttolaatikoihin...

Uusi vuosi, uudet mitat

2012-01-02T16:23:00.000+02:00

Uusi vuosi otettiin vastaan varsin virkeissä tunnelmissa. Olimme koko perheen voimin ystäväpariskunnan luona nauttimassa herrrrkullisen blinipöydän antimista. Intokin osasi käyttäytyä kohtalaisen hyvin, luki Maisaa kaikkien kanssa ja tuli jopa polvelle pihistämään äiteen blinistä makupaloja. Kun kello alkoi käydä lähemmäs pienten poikien nukkumaanmenoaikaa, lähtivät isimies ja Into kotia kohti. Minä sain juhlan kunniaksi jäädä jatkamaan kekkeröintiä, enkä pannut lainkaan pahakseni!

Viime vuoden viimeiset tunnit kuluivat siis hyvässä seurassa, loistavien tarjoilujen, kuohujuoman, lautapeliturnauksen (ja voiton!), tinanvalannan sekä kerrostalon kattotasanteelta katsottujen ilotulitusten parissa. Ilta ilman puuronkeittoa ja nukutustaistoa teki minulle varsin hyvää, ja se kolmas viinilasillinen maistui pitkästä aikaa erityisen hyvälle. Mieskin oli kuulemma kotosalla saanut jatkaa juhlia tyylilleen sopivasti: sekunneissa simahtanut Into takasi tunneiksi vapaata konsolipeliaikaa. Minä palasin kotiin kahden maissa, sitten katsoimme vielä kahdestaan vähän Gilmore girlsiä ja teimme huikeita uudenvuodenlupauksia (molemmat meinaavat aloittaa jonkun harrastuksen ja minä lisäksi vähentää nalkutusta...). Eilen pidettiin kotipäivä: pyykättiin, siivottiin, syötiin kalapuikkoja ja kebabia, setvittiin kaappeja ja katseltiin illalla Idolsia. Hyvin alkoi siis tämäkin vuosi :)

Mutta! Jottei kotiäiti pääsisi liian kupliviin tunnelmiin, oli kalenteriin merkitty vuoden ensimmäiselle maanantaille Inton puolitoistavuotisneuvola. Päivä alkoikin niin maanantaisissa tunnelmissa, että oksat pois.

Ensin nukuimme (villin yön jälkeen) puistotreffien ohi pommiin ja kömmimme sängystä vasta kymmeneltä. Intolle kiireessä housuja pukiessani onnistuin kaatamaan koko pojan naama edellä suorin jaloin lattialle. Auts. Pienenpieni nenäverenvuototilanne ja suurensuuri itkukohtaus, sekä aika monta anteeksipyyntöä. Tämän episodin jälkeen pienikin vastoinkäyminen sai aikaan parkunaattorin käynnistymisen ja krokotiilinkyynelten virtaamisen: aamumaito tuli pöytään väärässä kulmassa BYÄÄ, karjalanpiirakka oli kylmää tai sitten lämpiämässä BYHYY, vitamiinipastilli oli aivan tyhmä GRÄÄH ja ruokailu päättyi ihan liian aikaisin vaikka lapsi oli jo noussut pois pöydästä YÄÄÄGH. Huoh. Onneksi ulkona oli lunta ja seuraa!

Pienen puistopööpöilyn jälkeen kävimme vähintään yhtä riemukkaissa tunnelmissa lounaalla ja ryntäsimme sitten läpi lumipyryn neuvolaa kohti. Into suhtautui neuvolakäyntiin tuttuun tapaansa hyvin epäluuloisesti, ja aloitti kauhunsekaisen huutoitkun sillä sekunnilla, kun pyllyä yritettiin hivuttaa kohti vaakaa. Mitat saatiin kuitenkin otettua (tosin pituusmittaan suhtaudun pienellä epäluulolla, sen verran venkoileva poika siinä mittarilla makoili) ja lääkärintarkastuksestakin selvittiin puhtain paperein.

Palikkatorni kohosi kyynelsilmin, paino nousee hyvin, kehitys on ikätasoista ja kaikki muu niin kuin pitääkin. Inton varsi on nyt 85-senttinen ja painoa on likipitäen 10,8 kiloa (neljän kuukauden takaisiin mittoihin on siis tullut lisää viisi senttiä ja 1,2 kiloa, jes!). Korttiin kirjoitettiin "hoikka poika" ynnä maininnat kävelystä, juoksemisesta, kiipeilystä ja "joistakin" sanoista. Öillisiin univaikeuksiin ja atoopikkopulmiin saimme varovaisia vinkkejä, katsotaan miten ne käytännössä toimivat. Ensi kerran neuvoloidaankin vasta kesällä - onneksemme neuvolatätimme pysyy virallisestikin samana, vaikka siirrämme asuinpaikkaamme parilla kilometrillä.

Nyt Into toipuu neuvolakurimuksesta päiväunipupua halaillen ja minä kittaan kahvia suklaan kera. Ehkä tämäkin päivä tästä vielä iloksi muuttuu! Kertokaapas tekin uteliaalle, miten pahaenteinen vuosi 2012 on kullakin lähtenyt käyntiin! :)

Kaksituhattayksitoista

2011-12-31T16:02:00.000+02:00

Tämä vuosi taisi olla tässä. Illalla juhlitaan ystävien ja blinien äärellä, mutta vielä hetken saa muistella menneitä.

Vuosi 2011 oli minun elämässäni hyvä. Tuntuu kyllä, että tammikuusta ja puolivuotiaan vauvan paapomisesta on pieni ikuisuus, sen verran paljon on lapsen muuttuminen taaperoksi mullistanut arkea. Tämä vuosi tuskin pääsee kohokohdissaan edellisvuoden tasolle - sattuihan silloin saman kalenterin lehdille häät, gradu ja vauva - mutta pysyy varmasti mielessä juurikin Inton kehityksen huippukohtien ja oman perhe-elämän pienten parhauksien myötä. Loppuvuoden tunnelmat tiivistyvät yhteen sanaan: koti.

Blogi kertoo menneestä vuodesta enemmän kuin omat muistikuvat tai kalenterin harakanvarpaiset merkinnät. Olenkin blogistani iloinen - se on tuonut elämään monenlaista hyvää! Kiitos teille lukijoille tästä vuodesta, jatketaan samalla vauhdilla ensi vuoden puolellakin, eikös? :)

Katsotaan kuitenkin ensin taaksepäin ja vuoden 2011 tapahtumiin meidän pienessä perhekunnassa:

Tammikuu

Vuosi alkaa puolivuotiaan poikasen kanssa rakettien pauketta kuunnellen. Vauva-arki muuttaa muotoaan: lapsi siirtyy syöttötuoliin, sauvasekoitin soseuttaa bataattia, öisin valvotaan vuorotellen. Vuodenvaihteen juhlimisen jälkeen alkaa arki ja pelastavat vauvaharrastukset. Minä aloitan hallitustyöskentelyn ja yritän pitää pääkopassani vauvavapaan alueen yhdistysasioille. Kaduilla onlunta niin paljon, että joinain päivinä ei ulos ole edes asiaa!

Helmikuu

Ensimmäinen hääpäivämme soljuu iloisesti ohitse noro-virusvalssin soidessa. Loppukuusta Inton mummi käy vierailulla, minä puolestaan pitkästä aikaa elokuvissa ja taidenäyttelyssä ilman lasta. Vauvapuolella helmikuussa puhututti imetys ja yöunet, aika yllättävää.

Maaliskuu

Maaliskuun alussa puksutellaan poikasen kanssa maalle. Käyn hiihtämässä (!), Inton kummitädin valokuvanäyttelyssä ja aika monta kertaa saunassa. Juuri ennen mummilaan lähtöä Into 8kk oivaltaa liikkumisen riemun ja oppii ryömimään! Maaliskuussa reissattiin muuallekin: kävimme ystäväparin luona yökyläilemässä Jyväskylässä ja yhdistetyllä kokous-sukulais-shoppaus-reissulla Helsingissä. Intosta kehkeytyi junamatkojen kruunaamaton kuningas. Kotia uudistettiin alelöydöillä ja blogimatolla.

Huhtikuu

Huhtikuussa juhlitaan isimiehen syntymäpäivää, hämmästellään eduskuntavaalien tulosta ja soitellaan pitkiä puheluita perhepiirissä. Surkeat sattumukset kääntyvät onneksi voitoiksi, ja kevätaurinko pyyhkii huolet pois. Into oppii konttaamaan, istumaan, seisomaan tukea vasten, vilkuttamaan ja syömään kalaa.

Toukokuu

Vappu otetaan vastaan Inton kummitädin kanssa. Toukokuussa ruoho vihertää jo niin, että korkkaamme sisäpihan konttausmaastot. Tutustun blogin kautta uusiin hienoihin äiti-ihmisiin ja ihan pieniin vauvoihin, ja mammalounaat alkavat täyttää kalenteria. Into on mielenosoituksellisessa ruokalakossa, ja allergia-asiat stressaavat toisinaan. Kuun lopussa minäkin paastoan viisaudenhammasleikkauksen takia. Istun iltaa ylästeen luokkakokouksessa ja suunnittelen Inton synttäreitä.

Kesäkuu

Huh hellettä! Suomen kesä alkoikin aikamoisessa kuumuudessa. Kesäkuussa kestitään synttärivieraita, huokaillaan ajan kulumista ja haikaillaan vuoden takaisia synnytystunnelmia. Arjen puolella pidetään unikoulu ja koko perhe nukkuu paremmin. Juhannus vietetään kaupungissa, sillipurkki tyhjenee toisensa perään.

Heinäkuu

Kesäloma! Eli miehen isäkuukausi. Hoidamme kavereiden kasvimaata, leikimme rannalla ja vietämme viikon maaseudun rauhassa. Kiireetön kesätunnelma on ihanaa! Into konttaa kahtasataa ja oppii seisomaan ilman tukea. Kolmentoista kuukauden mittainen imetystaipaleemme päättyy haikeissa mutta suklaantuoksuissa tunnelmissa.

Elokuu

Isäkuukauden kruunuksi teemme minimatkan Turun kautta Tukholmaan. Kaikki menee loistavasti, ja lapsemme on mahtava matkatoveri. Koska vauvavuosi on auttamatta ohitse, aloitamme Inton kanssa taaperojumpan. Teen hyviä kirppislöytöjä ja kasvatan sietokykyä yksivuotiaan aiheuttamaa jatkuvaa kaaostilaa kohtaan. Into ottaa ensimmäiset, haparoivat käveyaskeleensa.

Syyskuu

Syksy saapuu. Vanhenen vuodella, ja palaan vuoden tauon jälkeen yliopiston koville penkeille. Iltaluennoilta lintsaaminen on vähän liian helppoa, mutta laskentatoimen ja markkinoinnin tankkaaminen tuo myös vähän toivottua vaihtelua äitiarkeen. Tuuletan tukkaani ystävättären syntymäpäiväjuhlilla, joista ei ole kiire edes nukutuspuuhiin. Myös Intonaatio juhlii - blogi täyttää vuoden! Osallistun Kantokiertueeseen ja reppuilen rasavillin poikasen kanssa. Into siirtyy konttaamisesta kävelyyn ja maailma mullistuu.

Lokakuu

Arki asettuu taas uomiinsa. Aamupäivät puistossa tai perhekerhossa, lounas mikrosta tai menusta ja sitten päiväunille ja pullalle. Taaperoarjen tähtiä ovat samanikäisten lasten äitikaverit. Iltoja vietän yliopistolla ja yritän pitää itseni hereillä salmiakin voimalla. Mielessä muhinut kotikuume saa konkreettisia seurauksia. Matkaamme jälleen maalle juhlimaan mummin syntymäpäivää ja keräämässä kotiseutukorruptiopisteitä paikallisessa pankissa.

Marraskuu

Into leikkii mustanaamiota ja verhoutuu talvihaalariin. Maakin pysyy mustana. Me isot otamme vielä yhden askeleen kohti aikuisuutta, allekirjoitamme asuntolainapaperit ja ostamme ihan oman, ihan ihanan kodin. Taloustaantuma, muuttoahdistus ja remonttikuviot valvottavat öisin - eikä perhepetaajaksi muuttunut Intokaan auta asiaa. Pimeyden keskellä kuitenkin myös juhlitaan: isänpäivänä juodaan pullakahvit ja pikkuväen pikkujouluissa mutustellaan hedelmärahkaa ja täysjyväkeksejä.

Joulukuu

Vuoden viimeinen kuukausi kulkee kiitolaukkaa. Inventoimme kaappeja, myymme irtaimistoa, palkkaamme arkkitehdit remonttia varten ja koitamme siinä sivussa tehdä joulun. Muskarissa lauletaan vuoden viimeiset veisut ja perhekerhossa syödään puuroa. Into on jo niin iso, että jaksaa kävellä kauppaan ja käydä potalla monta kertaa päivässä. Äitiä aina välillä vähän väsyttää, mutta ihana Into ja kutkuttavat sisustusajatukset pitävät mittarin plussan puolella. Jouluna syödään kinkkua mummilassa, saunotaan porukalla ja pulkkaillaan kuuraisella nurmikolla. Välipäivinäkin juhlitaan - ainakin ajatuksen tasolla - Inton puolitoistavuotispäiviä ja vanhempien seitsemää yhteisvuotta. Uuteen vuoteen astutaan hyvillä mielin!

Räiskyvää, rauhaisaa, rentouttavaa, rakkaudentäyteistä, rikasta ja raikasta vuotta 2012!

Väriä ja vitamiinia

2011-12-30T13:58:00.000+02:00

Kun maass' on mustaa ja ympärillä harmautta, täytyy elämään löytää väriä pienistä asioista. Sekä sisäisesti nautittuna että näköpiiriin aseteltuina pienet väriläiskät piristävät kummasti.

Minun uusin craving (ja ennen kuin nokkelat anonyymit ehtivät muodostaa suustaan ympyrän tai silmistään puolipisteen, ei, se ei ole sellainen craving) on avokadoleivät. Taisin löytää avokadon ja ruisleivän yhdistelmän alunperin Kanelimaasta, mutta nyt vasta siihen toden teolla ihastuin. Maistuvuuden salaisuudeksi on todettu luomuruispala, sipaisu melkein-voita, sopivan kypsä mutta vielä vähän napakka avokado ja ronskilla hyppystelyllä päälle siroteltu ruususuola. Tällä kombolla jaksaa seisoa vaikka leikkipuistossa räntäsateen keskellä (minkä tänään itse asiassa teimme, ihan hullua touhua).

Olen tainnut mainita, että Into ei liiemmin välitä tuoreista hedelmistä. Tässä(kin) asiassa lienee äidillä peiliinkatsomisen paikka, sillä totuushan on, että me vanhemmat eli esimerkeistä ensimmäisin syömme myöskin ihan liian vähän hedelmäisiä. Nyt ikkunalaudalla nököttävä, uusi hedelmäkulho on sen verran suuri, että näyttääkseen edes jotenkuten järkevältä se vaatii sisuksiinsa ainakin puoli kiloa päivässä. Kas kummaa, kun niitä hedelmiä ostaa kaupasta, tulee niitä myös syötyä. Viikon vinkki siis: osta isompi hedelmäkulho. (Juu, se tulee näyttämään paljon paremmalta meidän uudessa keittiössä.)

Jotta luonnollisuuden ja länsimaisen lääketieteen tasapaino säilyisi, sijaitsee vitamiinisäilönä toimiva talousvaaka nokkelasti hedelmien vierustoverina. Näyttääpä purkkeja, pillereitä ja pastilleja niitäkin olevan tasan tarkkaan puoli kiloa. Vielä kun muistaisi heittää deet ja kalsiumit omaankin naamariin, eikä vain huolehtisi jälkikasvun riisitaudittomuudesta. Ksylitol-pastilleina meillä muuten nykyään käytetään apteekista saatavia vadelmanmakuisia Xylitoppeja -niiden E-koodilista kun on perinteisiä kattimatikaisia vähän siedettävämpää luettavaa...

Tänään lounastimme Inton kanssa kahden kesken kotikeittiössä - harvinaisuus sinänsä. Kiireinen kotiäiti kääntyi kalapuikkojen puoleen, mutta lautaselle taiottiin vähän väriä keitettyjen porkkanoiden ja tuhdisti tillillä ja sitruunalla maustetun kermaviilikastikkeen avulla. Kun lapsonen taintui päiväunille, rapistelin pussistaan aurinkoisella aprikoosilla maustetun rahkapullan ja keitin viime kevään maidottomista ajoista muistuttavan kauralaten. Tästä herkusta ei onneksi tarvitse kertoa Intolle mitään...

Minä huomaan itsessäni säätilan suoran vaikutuksen mielentilaan. Synkkyys ja pimeys edesauttavat yöheräilyjen aiheuttamaa väsymystä ja ärtymystä, kun taas pienikin auringonpilkahdus piristää paljon. Koska ilmojen pitelyyn ei kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaaa, täytyy pääkoppa pitää hyvässä vireessä muilla keinoin. Hyvä ruoka, kivat vaatteet, tovereiden seura ja yksi aikaansaava askare päivässä - ja taas jaksaa!

Miten sinä tuot väriä harmaaseen päivään?

Lahjajatkot

2011-12-29T21:14:00.000+02:00

Meidän perheen osalta joululahjojen jakaminen ei päättynytkään aattoillan Maisa-kirjaan ja Dombo-mukiin. Inton ihana kummitäti saapui eilen vierailulle miehensä kera, ja molemmat pääsivät heti Inton lukuorjuutuksen kohteiksi.

Kummitusten matkatoverina aina Berliinistä asti lensi vitivalkoinen tiikerikissa. Into ihastui uuteen eläintoveriinsa ikihyviksi, ja kehitti siihen heti paketin aukaisuhetkellä läheisen suhteen. Siperiantiikerin naamalle nauretaan, sen kanssa painitaan, köllitään ja riehutaan, sille annetaan pusuja ja sitä pyydetään reppuselkään. Kun valokuvaavat vieraamme olivat jo paluumatkalla kohti kaukomaita, lähetin perään kännykkäkameralla otetun kuvan Intosta ja Tiikeristä nukkumassa vieretysten. Rakkautta ensisilmäyksellä, siis.

Lahjatulva ylitti vielä kerran suojavallit tänään, kun postista saatiin viimein kotiin kannettua tanskalaisen isäntäperheeni lähettämä valtaisa paketti. Vaihtovuodestani on jo kohta kymmenen vuotta, ja nykyään lahjotaan itseni lisäksi myös miestä ja jälkikasvua. Jotain mätää Tanskanmaalla? Ei vainen, kaikilla tulisi olla kakkosperhe smörrebrödien kultamaassa.

Inton Tanska-paketeista löytyi asiaankuuluvasti legoja. Pari päheää autoa ukkoineen ja oheishärveleineen aloittakoot siis meidänkin duplo-kokoelmat. Into piti palikkakaaroistaan selvästi, ja niitä päristeltiin pitkin lattioita koko ilta. Aina välillä keksittiin vähän luovempaakin käyttöä asiaankuuluville tarvikkeille...

Jotkut sanovat, että pienen lapsen lahjan sisältö on yhdentekevä, kun suosikiksi nousee kuitenkin rapiseva lahjapaperi. Inton joululahjat osuivat joka tapauksessa nappiin myös sisältönsä puolesta, sen verran isolla riemulla ne on otettu vastaan.

...tai no, ehkä parasta oli kuitenkin se lahjoja sisällään pitänyt iso pahvilaatikko...

Seven year itch

2011-12-28T22:20:00.000+02:00

Seitsemän vuotta ja kuusi tuntia sitten seisoin Helsingin rautatieasemalla R-kioskin vieressä ja odotin. Päälläni oli ruskea talvitakki ja punertava kaulaliina. Minua jännitti niin, että vatsaan koski. Ehdin seisoskella asemapaikallani hetken, kunnes junaradalta päin alkoi valua ihmismassaa.

Minua kohti kulki mies, tai ehkä vielä poika kuitenkin. Hän virnisti jo vähän ennen minun katsettani, mutta käveli kuitenkin pari askelta ohi. Sä olet varmaan se ketä mä etsin, kuului lopulta. (Minun ensimmäinen lauseeni oli Oletpas sä pitkä, johon sain arvoisensa vastauksen Ei kun mä vaan näytän siltä. Jos olisin tiennyt, kenelle puhuin, olisin ehkä valinnut jonkin viisaamman aloituksen.)

Näin kerrottuna tarinan alku kuulostaa sangen romanttiselta, jopa elokuvamaisen maagiselta. Totuus kuitenkin on, että olimme pojan kanssa jutelleet jo aiemminkin. Törmäsimme toisiimme ihan vallan sattumalta internetin ihmeellisillä poluilla, satunnainen chattaily muuttui sähköposteiksi ja öitä valvottaneiksi keskusteluiksi. Jossain vaiheessa joku sanoi, että voitaishan me varmaan tavata ihan oikeastikin.

Ensitreffimme olivat jälkikäteen ajatellen pieniä fiaskoja täynnä, siis melkoinen farssi. Helposti sulateltavissa oleva elokuva vaihtui paikkojen puuttuessa kolmituntiseksi kiinalaiseksi scifi-draamaksi, jonka katsominen oli lähes yhtä tuskaista kuin se, ettei tiennyt voiko tota nyt ottaa kädestä kiinni no ei varmaan tai se pelästyy. Leffanjälkeisateria meni jännityksessä ihan pipariksi, ja romanttinen kävely lumisateessa päättyi eksymiseen. Jotenkin mystisesti treffit kuitenkin kestivät aamuun asti - jolloin minä voin niin pahoin, että nautin aamupalani käänteisesti kylpyhuoneen puolella. Kaikesta huolimatta - tai kaiken takia - puhelin soi seuraavanakin päivänä.

Kun aloitimme seurustelun, minä olin ahkera abiturientti ja mies ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelija. Välimatkaa minun pienen sievän yksiöni ja ankeasti "sisustetun" poikamiessolukämpän välillä oli vaivaiset 367 kilometriä. Tuntikausia kestäneen juna-bussi-yhdistelmän toteutti joka toinen viikonloppu se, jolla oli paremmin varaa ja sietokykyä. Siis en kovin usein minä.

Kun minä siirryin lukiosta yliopiston kaikuville käytäville, kaukosuhdekin kutistui alle kahdensadan kilometrin mittaiseksi. Vuoden vitkuttelun jälkeen saatiin suhteen toinenkin osapuoli Jyväsjärven rannalle, ja pelottavan kuuloinen avovaimo olinkin yhtäkkiä minä. Kuudennen kerroksen kaksiomme oli täynnä rakkautta.

Minä lähdin kotiovelta kokouksiin, kekkereihin, kesätöihin ja Keski-Eurooppaan, mutta takaisin tultuani yksi oli aina odottamassa. Yhden kesän asuin Saimaan rannalla, toisen kuuden hengen hengellisessä kimppakämpässä. Erään kevään vietin villinä vaihto-opiskelijana, toisen tamperelaistuneena TOAS-asukkina (tuntemattoman filosofianopiskelijapojan asuintoverina, siinä sitä olikin kulttuurishokkia kerrakseen). Vaikka maisema vaihtui, mies pysyi. Hyvänä.

Kun maailmaa oli nähty tarpeeksi, välimatkan aiheuttamat kriisit selvitetty ja suhde todettu kaikenkestäväksi, tuntui sopivan hauskalta idealta mennä naimisiin. Samassa syssyssä sai vauva-ajatuskin kannatusta. Raskaus ehtikin alkaa ennen kuin hääkutsut pääsivät postiin, joten helmihäitä tanssittiin pieni sintti mahan piilossa sätkien. Juhannuksena syntyi Into, ja teki parista perheen.

Mieheni on minun ensimmäinen oikea poikaystäväni, ensimmäinen oikea rakkaus, ensimmäinen - ja se - oikea. Yhdessä me olemme haalineet halpoja huonekaluja kierrätyskeskuksesta, istuneet yleisurheilun MM-kisojen avajaissateessa, käyneet ensimmäiset kertaa festareilla ja Ikeassa, reissaneet rakkausmatkalle Riikaan, viettäneet hevosentuoksuisen juhannuksen Ahvenanmaalla. Olemme sopineet että sinä tiskaat ja minä pyykkään, loikoilleet sohvalla, syöneet ihan liikaa irtokarkkeja ja soitelleet kymmeniä mitä me syödään käytkö sä kaupassa - puheluita. Olemme muuttaneet ja muuttuneet, rakastaneet ja riidelleet, kokoneet menetyksiä ja menestyksiä, itkeneet ja lohduttaneet. Ja jokaisen yhteisen kuukauden kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä olemme toivottaneet toisillemme hyvää meidän päivää.

Meidän suhteemme alkoi sättiromanssina, jatkui kahden opiskelijan köyhäilynä, muuttui aina tilanteen niin vaatiessa etätyöskentelyksi ja päätyi lopulta perisuomalaiseen lapsiperhe-elämään. Jos minulta kysytään, meidän "menestyksemme" salaisuus piilee mustassa huumorissa, jonka ymmärrys on tärkein kriteeri ihmissuhteen onnistumiselle. Ja osataan me kai aika hyvin myös puhua asioista.

Me emme kuitenkaan koskaan ole olleet niitä sellaisia parisuhdeihmisiä, jotka keskustelevat tulevaisuudestaan pitkään ja hartaasti, tekevät järkiratkaisuja ja suunnittelevat jokaisen liikkeensä synkronoidusti. Jossain vaiheessa kokeilimme, pidimme tulevaisuusfoorumeita sängyn laidalla ja selailimme kalenteria. Ei se toiminut. Parempi on vain mennä ja tehdä, ilman sen suurempaa analysointia. Järkevästi ajateltuna meidän ei olisi kannattanut edes aloittaa seurustelua. Miehen ei olisi kannattanut vaihtaa kaupunkia kesken opiskelujen, saati jättää työpaikkaansa Tampereen tähden. Häihin olisi voitu säästää vielä vuositolkulla, ja lapsikin sai alkunsa ihan kaaosmaisessa tilanteessa. Ja vastikään tehty asuntokauppa sitten...eipä silläkään montaa järkipistettä poimita. Mutta jos tunne on hyvä, se riittää.

Kun lapsi valvottaa ja tiskikone pitää helvetillistä meteliä, on joskus vaikea muistaa että olemme muutakin kuin äiti ja isi. Olemme myös muuta kuin vaimo ja mies. Olemme minä ja sinä, me olemme me. Olemme olleet jo seitsemän vuotta.

Nyt kuulemma alkaa the seven year itch, parisuhdetaantuma ja vaihtoehtojen vilkuilu. Me sovimme, että tämä kutina saa mennä muuttostressin, remonttiräksytyksen, kotiäitiyteen kyllästymisen (?) ja uhmaikäisen kaitsemisen kanssa samoilla raapimisilla. (Päätimme myös ennen Inton syntymää, että erota ei saa ennen kuin lapsi on 3-vuotias. Siis niiden myötävastoin-tahtomisten lisäksi, ei vaan saa.)

Perinteisesti olemme juhlineet vuosipäiväämme ravintolan ja elokuvan avulla. Tänään se oli tarkoitus toteuttaa kotisohvalla, mutta suunnitelmat muuttikin siippa itse, joka kaatui töistä kotiin vatsataudin kourissa. Nyt kiertää minunkin masussani ja Into on kiukkuinen ja kuumeinen. Eiköhän tämäkin kutina siis vaan raavita yhdessä.

Joulusta kotiin

2011-12-26T20:12:00.000+02:00

Tänään palasimme joulusta kotiin. Myrskynmerkeistä ja ulkonaliikkumiskielloista huolimatta matka meni hyvin, juna kulki peräti ajallaan ja perillä parvekekin oli vielä paikoillaan. Puolitoistatuntisen junamatkan pelastus on nykyään leikkivaunu, hyvät eväät ja mies, jonka kanssa voi aina jokaisen aseman kohdalla vaihtaa vahdintavastuun liukumäen ja Mato Matalan väliä juoksevasta lapsosesta.

Ja niin se joulu! No sehän meni vallan mainiosti. Aatonaattona saavuimme mummilan lämpöön, kävimme miehen kanssa kaupassa ja avasimme ensimmäisen suklaarasian. Into oli heti isossa tuvassa kuin kotonaan, tutki isännän elkein kaikki kaapit ja nakutteli pesukoneen ohjelmat uuteen uskoon.

Aattoaamuna nukuttiin pitkään, aamupäivällä kävimme jälleen miehen kanssa kaupassa (siis miten mullistavaa onkaan siipan uunituore ajokortti!) ja sateisella hautausmaalla viemässä kynttilän isovanhempieni haudalle. Sitten maisteltiin vähän kinkkua, jonka voimin jaksoikin viskoa löylyä joulusaunassa. Into viihtyi ylälauteella paljullaan puljaten mainiosti, ja viiletti saunan jälkeen ilkosillaan posket hehkuen. Lounaaksi riisipuuroa ja sitten unten maille!

Inton päiväunien aikana me joimme kahvit, avasimme kolmannen konvehtirasian ja koristelimme pienen sievän kuusentyngän. Poikasella riittikin ihmeteltävää, kun herättyä vastassa olikin hämärtynyt pirtti ja kynttilöiden kuorruttama puu sisätiloissa. Alkuilta kului ruokia valmistellen, Vaahteranmäen Eemeliä silmäillen ja konvehteja napsien (Huomaattehan tämän joulun teeman? Viime jouluisen (maito)suklaakiellon takaisinottaminen korkojen kera!). Sitten pistettiin pojalle punaiset pöksyt jalkaan ja käytiin joulupöytään. Kinkkua, laatikoita, rosollia, silliä, graavilohta ja mätiä - siinä meidän perinteinen jouluateriamme. Jälkiruoaksi minä tein tämän joulun vakiorahkaa, mutta sen kimppuun päästiin vasta myöhemmin.

Kun vatsakummut olivat hieman laskeutuneet, kaivettiin lahjat säkistä esille. Tai pienestä pussukasta, sen verran kohtuullinen oli tämän vuoden lahjontasaldo. Minä sain lahjaksi musiikkia, Into kirjoja ja korvakkaan mukin. Ihana Maisa oli ihan parasta, ja olisi riittänyt pelkästäänkin lahjaksi. Hyvä näin, emme kaipaa muuttokuormaan tai muutenkaan elämäämme huikeita tavaravuoria.

Oli joulu tahi ei, Inton iltatoimet hoidetaan saksalaisarmeijan kurilla. Pyjama, puuro, hammaspesu, possusatu ja sitten petiin. Lapsen simahdettua me isot kaivoimme vielä vähän herkkuja esiin ja pyjamoimme television ääressä. Ja saattoipa tuossa muutama konvehtikin suuhun eksyä...

Joulupäivänä ikkunan takana odottikin yllättäen astetta talvisempi keli, joten hilpaisimme heti aamupalan jälkeen pihamaalle pyörimään. Into mahtui juuri ja juuri vauvapulkkaan, ja se kulki juuri ja juuri kuuraisella nurmikolla. Kärräilimme uusilla rattailla (hyvin muuten pelittävät!) veljeni luo, jossa leikimme jonkin aikaa pihalla Inton serkkutyttöjen kanssa. Lounasaikaan saimme houkuteltua vielä siskonikin lapsineen mummilaan, joten vilinää ja vilskettä riitti loppupäiväksi. Kerrankin saatiin myös toteuttua yhteiskuva viidestä serkuksesta - joskin Into pahnanpohjimmaisena oli sen verran yhteistyökyvytön, että jokaisessa kuvassa näkyy joko rimpuileva lapsi tai kameraa kurkotteleva naamari, joka peittää takana istuvat tyttöset täysin... Noh, josko ensi jouluna uusinta - kuuden lapsosen voimin.

Joulupäivän päätteeksi kävimme vielä miehen kanssa saunassa ihan kaksistaan, ja iltapalalla avattiin se viimeisinkin konvehtirasia. Tämä Tapaninpäivä alkoikin sitten myrskyisissä merkeissä - sähköt katkeilivat ja katoltakin lähti peltiä tuulen mukana, mutta meidän matkasuunnitelmiin ei puhiseva Dagmar ihme kyllä vaikuttanut yhtään. Reissussa aina vähän rähjääntyy, ja kotiin on ihana palata. Minulle tämä joulu oli nyt tässä, huomenna palataan taas arkeen ja muihin puuhiin! :)

Valoisaa joulua!

2011-12-24T06:00:00.003+02:00

Intonaation väki toivottaa teille kaikille
katselijoille, kommentoijille, kavereille ja kannustajille
oikein oikein valoisaa joulua ja loistokasta loma-aikaa!

Kaksi yötä on

2011-12-22T17:32:00.000+02:00

Oletteko te ikinä miettineet, sitä, että kun Kolme yötä jouluun on -lapsi laulaa laskeneensa öiden määrän eilen, on tänään eli laulupäivänä itse asiassa vain kaksi yötä jouluun? Vai laskiko lapsi hämmentävästi eilen, että tänään olisi kolme, ja halusi paremman lyriikan toivossa odottaa yhden päivän ennen laulun luikaitustaan. Suorastaan häiritsevää tämmöinen joka tapauksessa!

No, olipa laululapsonen sitten laskenut oikein, väärin tahi ei ollenkaan, nyt on toden totta vain kaksi yötä jouluun. Meidän perheen isimies otti töistä vapaata tämän ja huomisen päivän, joten saamme rauhassa viilata viimeiset joulujutut kuosiin ja puksutella rautateitä pitkin mummilan lämpöön.

Eilen illalla viriteltiin partilaitsit eli jouluvalot olohuoneen ikkunaan (ne kun olivat kuvausrekvisiittana joulukorttikuvassa, ja sen jälkeen lojuivat paikassa x odottamassa pitkän miehen innostumista uudelleenripustamiseen..) ja Inton synttäreillä keksitty korttinaru seinälle. Joulukortteja puskeekin postiluukusta sellaista tahtia, että ihan hävettää. Ensi vuonna lähetetään kyllä kortti ihan joka ikiselle, jottei synny inhoittavaa epätasapainoa lähetettyjen ja vastaanotettujen tervehdysten välille.

Piparikaupunki löysi paikkansa ikkunalaudalta ja kaapin (!) perukoilta löytyneet käyttämättömät mini-olkikoristeet päätyivät kuusen puuttuessa viherkasvin oksille. Kun vielä jouluradio soi, niin kehon valtasi lämmin ja mukava joulun tunnelma. Ah autuutta.

Seesteisen illan vastapainoksi piti sitten tänään tietysti vähän hössöttää. Heti aamupuuron jälkeen hurautimme kaupungin toiselle laidalle ja ostimme Intolle uudet rattaat. Vanhat vaunut ja matkarattaat pistettiin myyntiin, ja tehtiin järkivalinta. Näillä toivottavasti rullaillaan kevyemmin ja ketterämmin niin kauan, kuin rattaita ylipäänsä tarvitaan. (Kuvassa mokomat näyttävät ihan taistelualukselta, mutta ovat nuo vielä meidän minivaunujakin kapoisammat. Nyt jää hissin oven ja rattaiden renkaiden väliin jopa seitsemän (7!) senttiä pelivaraa entisen yhden (1...) sijaan ;))

Rattaanhakureissulla haettiin vielä turvoksissa olleesta ruokaparatiisista viimeisen ehtoollisen ainekset ja syötiin erittäin jouluntuoksuinen lounas, krhm, eli haukattiin hampurilaiset. No niissä oli pekoniakin, ja sehän nyt on melkein kuin kinkkua söisi.

Vielä täytyy pestä viimeiset pyykit ennen reissuunlähtöä ja paketoida viimeiset lahjat (edit. tehty ja tehty! Kuivuri vielä puhisee :)). Inton jouluisa asu odottaa koskemattomana ja joulukukkakin on ostettu tuliaisiksi. Oman kuontaloni värjäsin tonttulakkiteemalla punertavaksi, ja jossain rakosessa pitäisi vielä saksia poikasen otsatukkaa ja isimiehen hiuspehkoa. Illalla jätän kuitenkin kaiken arkisen aherruksen taakseni ja lähden taltuttamaan orastavaa flunssaani (taas vaihteeksi!) ystävän ja glögimukin avustuksella. Sitten voidaankin keskittyä perhepiiriin ja alkaa odottaa jouluisia löylyjä, lauluja, laatikoita - ja kai vähän niitä lahjojakin...
Iloista odotusta teillekin, toverit!

Pian puolitoista

2011-12-19T21:18:00.000+02:00

Into on ihan kohta puolitoistavuotias poika. Juhannuslapsen juhlapäivät osuvat vähän mälsästi kansallisten kekkereiden kohdalle, joten otetaan pieni varaslähtö ikäkausiraporttiin - eivät sitten speksit ja suloisuudet huku jouluhässäkkään tai uuden vuoden vastaanottoon. Varoitus: teksti- ja kuvatulva!

Viralliset mittaukset Intosta saadaan neuvolasta vasta ~~sitten kun äiti muistaa varata ajan~~ ensi vuoden puolella. Oman arvion ja mummilan vaa'an mukaan poikanen painaisi nyt vähän päälle kymmenen kiloa (vihdoinkin!) ja pituutta olisi ehkä apauttiarallaa 85 senttiä. Jotain pituuskasvusta kertonee se, että Into tuntuu nyt ylettävän ihan kaikkialle ja vaatteissa on sirrytty kokoon 92. Ulkopuolisten arvioiden mukaan "onpas se pitkä". (Aika pitkä on kai hiuskuontalokin, ponnari pysyy kyydissä ihan kivasti).

1,5-vuotias Into kävelee, melkein juoksee, kiipeää sohvalle sängylle tuoleille pöydälle, menee kontaten portaat ylös ja tulisi pää edellä alas, jos joku ei tarraisi käpälästä kiinni. Päästessään vapaaksi poika mennää viilettää nauraa säksättäen, ja perässä pysyminen on jopa vähän haasteellista. Into osaa taputtaa, vilkuttaa, antaa läpyn, mennä piiloon eli laittaa kädet silmien eteen, tanssia, tuulettaa, kävellä varpaillaan, käydä potalla ja jumpata eli nostella jalkoja korkealle sivulle. Muun muassa.

Sanaisen arkun uudelleenaukeamista odotellaan vielä - ne kymmenisen sanaa, jotka Into 1-vuotiaana osasi, unohtuivat kävelytaidon myötä. Nyt sanoiksi voidaan tunnistaa lähinnä äittä, iti, kato, ejjo (kello), eitä (pallo) ja ajaa (auto). Muuten suullinen ilmaisu on kyllä monipuolista, suusta tulee kaikkea pärinästä jodlaamiseen ja hojo-hojosta pälpätykseen. Vaikka puheen tuotto on vielä alkutekijöissä, on pojan muisti ja ymmärrys jo hämmentävällä tasolla. Nyt voi jo oikeastaan olettaa, että lapsi ymmärtää kutakuinkin kaiken, mitä sille puhuu. Jos mainitaan syöminen, ulos lähtö, potta tai vaikka Munamies, Into tietää mitä pitää tehdä.

Uusissa paikoissa ja uusien ihmisten seurassa Into on ujopiimä mammanpoika, joka tarraa lahkeeseen ja katselee varautuneena ympärilleen. Hetken tutustumisen ja rentoutumisen jälkeen pienestä kuoriutuu reipas, rohkea ja jopa rasavilli tapaus. Perhekerhossa olen yksi niistä harvoista äideistä, jotka eivät voi istua rauhassa rupattelemassa lasten leikkiessä duploilla siistissä piirissä. Muskarissa Inton keskittyminen herpaantuu jos äksöniä ei ole tarpeeksi, ja sitten pitää päästä tutkimaan ikkunoita tai kiipeämään pöydille. Kirjaston, kaupan tai Ikean (...) käytävillä poika menee ihan ekstaasiin ja säntää nauraa räkättäen ympäriinsä. Eräs toveri sanoi Inton olevan "hyvällä tavalla utelias" - joskus jonkinlainen adhd-diagnoosi tuntuisi sopivammalta...

Toisten lasten seurassa Into yleensä puuhailee omiaan, eikä ota juurikaan kontaktia ainakaan vieraampiin yksilöihin. Pari kuukautta vanhemman parhaan (?) kaverinsa iso-A:n - joka muuten nimittää Intoa ihanasti Anniksi - kanssa Into kyllä intoutuu yhteisleikkiin, tai ainakin säntäilemään peräkanaa kohti uusia seikkailuja. Pienten poikasten yhteistä touhua on ilo seurata, ja pieruhuumori selkeästi naurattaa molempia. Myös tuttujen aikuisten kanssa Into ottaa rennosti ja esittelee taitojaan (ja lamppuja, ja kirjoja...). Leikkipuistossa poikanen sen sijaan näyttää enemmän erakkomaisia piirteitään. (Keittiöpsykologi varmaan analysoisi pojan tulleen vanhempiinsa: me olemme miehen kanssa molemmat vieraammassa porukassa ujoja ja hiljaisia, mutta tutussa seurassa juttu luistaa ihan eri tavalla.)

Vaikka touhukas taapero antaa joskus itsestään hyvinkin pitelemättömän vaikutelman, on Intolla kuitenkin keskittymiskykyä ja rauhallisuutta - niihin asioihin, joista hän on kiinnostunut. Suurin rakkaus ovat kirjat, joita poikanen voisi lukea aamusta iltaan, kunhan joku selostaisi sivujen tapahtumia. Maisat ja Pupet osataan tässä taloudessa jo ulkoa, ja tarkka taapero myös huomauttaa jos joku lause jää lukematta tai jos laiska äiti epähuomiossa sanoo Arttu, vaikka sormi osoittaa Kekeä. Aamulla ensimmäisenä kaivetaan kirjat hyllystä, potalla parasta on se, että joku lukee kirjaa, ken sohvalle istahtaa saa kirjan käteensä ja lapsen syliinsä, ja ennen unia luetaan unikirja kainaloikkain. Joskus Inton lukutoukkaisuus menee jopa rasittavuuden puolelle, mutta pääsääntöisesti olemme toki aikas ylpeitä ja iloisia moisesta kirjahiireilystä. (Jotakin oli ehkä pielessä siinä hetkessä, kun yritin telkkarin lastenohjelmien avulla saada edes pienen lukutauon - siinä onnistumatta :D)

Kirjojen lisäksi Into rakastaa palapelejä ja palikkalaatikoita, ja onkin niiden rakentelussa aika taitava. Loruleikeistä parhaita ovat ne, joissa on mukana kutitusta tai hyppyyttelyä. Muuten puuhaksi kelpaa vaikka leikkikoiran ulkoilutus, imurointi, kaappien ja laatikoiden tutkiminen tai Munamiehen Pomppufiilis-kappaleen katselu tietokoneelta. Se on jostain mystisestä syystä ainoa liikkuva kuva, josta Into jaksaa kiinnostua. Edes Maisa-dvd ei poikasta houkutellut television ääreen - mikä on ehkä ihan hyväkin.

Hauskaa hupia on myös "Missä on?"-leikki, jossa Into osoittelee tuntemiaan asioita: lamppu, kello, paita, nenä, suu, sormi, varvas, äitin polvi, Inton polvi, tiskikone, Elektrolux (...), muumi, napa ja niin edelleen. Ulkona osoitellaan kaikki eläimet, ihmishahmot ja patsaat, puluille huiskutellaan käsiä, sisätiloissa esitellään kaikille lamput ja muut valonlähteet (olemmekin joutuneet muuttamaan Inton urasuunnitelmia arkkitehdistä valaistussuunnittelijaksi - ei siis kovin paljoa kuitenkaan!).

Jottei elämä olisi ihan pelkkää fun and gamesiä, mahtuu meidän taaperoon tietysti myös iso kasa omaa tahtoa. Kun Into tahtoo viilettää vapaana, on rattaisiin pakottaminen tai haalarin pukeminen taistelun takana. Koko ikänsä jänteväksi kehuttu poikanen osaa jännittää itsensä sellaiseksi viulunkieleksi, että toivottuun lopputulokseen pääseminen vaatii viekkautta ja vääryyttä. Joskus toimii klassinen "missä on lamppu!"-harhautus, joskus ei. Utelias ihmistaimen haluaisi myös kokeilla kaikkea, mutta jotkut asiat vaan ovat maailmassa kiellettyjä. Rattaissa ei nousta seisomaan bussissa eikä hellan nappuloita käännellä, niin tylsää kuin se onkin. Ensimmäinen kielto saa yleensä aikaan ilkikurisen naurun, tiukempi äänensävy lohduttoman protesti-itkun. Huudolta ei voi aina välttyä, ei edes Stockan kahvilassa.Välillä lapsemme tuntuu pieneltä pahansisuiselta demonilta, mutta se kai kuuluu asiaan...

Oman tahdon ilmaisuista suurimmat liittyvät tällä hetkellä nukkumiseen. Muutaman kuukauden ihanneyöunien ja helppojen päiväuninukutusten jälkeen olemme palanneet pisteeseen, jossa lapsen tainnuttaminen unille vaatii poppaskonsteja ja yöt vietetään vastentahtoisesti perhepedissä. Kun ei vaan malttaisi nukahtaa, maailmassa on niin paljon kaikkea hauskempaa! Toivon mukaan tämäkin on vain jokin vaihe elon tiellä, ja joskus me taas saamme nukkua ja nukuttaa rauhassa. Luulenpa että uuteen kotiin muuttaminen pistää joka tapauksessa unikuviot uusiksi, joten nyt mennään sieltä missä aita ja äidin hermostumisen taso on matalin. Nukutustaktiikkana onkin tällä hetkellä se, että vanhempi (päivällä minä, illalla mies) makaa sängyllä Inton vieressä ja teeskentelee nukkuvaa. Hyvänä päivänä poika käpertyy kainaloon puolessa tunnissa, huonona luovutetaan kahden ja puolen tunnin riekkumisen jälkeen ja hytkytetään riiviö unille vaunuihin.

Jos nukkumisasiat ovat vähän pielessä, samaa ei voi sanoa syömisestä! Ruokapöydässämme viihtyvä Into on kuin vastakohta puolen vuoden takaiseen tapaukseen. Lähes kaikki maistuu, hyvällä ruokahalulla, "mennääs syömään"-kehotus saa aikaan puolijuoksua syöttötuolille porhaltavan pojan ja keittiössä on kivaa. Into syö edelleen sekä sormin, itse lusikalla tai haarukalla että syötettynä. Parasta herkkua ovat lihapullat, keitetty porkkana, raejuusto, paprika ja banaani. Ja nakki, se on ihanaa. Ruokajuomana on edelleen kauramaito, mutta lehmäversioitakin olemme kokeilleet pieninä annoksina, hyvin menestyksin. Oikeastaan vain kananmuna ja rusinat ovat kiellettyjen aineiden listalla.

Inton inhokkiruokalistalla on lähinnä tuoreita hedelmiä, joiden maistelua yritämme silti aina säännöllisesti tyrkyttää (kuten kuvista näkyy, mandariinia ei kauheasti arvosteta). Herkkuhetkiä vietetään harvoin, vain silloin kuin me vanhemmat herkuttelemme ja Intokin sen hoksaa (yleensä karkkipussit kahisevat vasta iltayhdeksän jälkeen, ja oma päivittäinen kahvi&käntty-hetkeni ajoittuu päiväuniaikaan). Karkista Into ei ole onneksi kuullutkaan, mutta muumikeksit ja näkötornin munkit ovat kyllä tulleet jälkikasvullemme tutuksi.

Näistä asioista puolitoistavuotiaan päivät oikeastaan täyttyvätkin: touhua ja tohinaa, lapsiseuraa ja lounastreffejä, kirjoja, kirjoja, kirjoja, syömistä, nukkumista ja oman tahdon kanssa kamppailua. Ulkoilua sään salliessa ja pottailua hyvällä menestyksellä. Kiellettyjä kolttosia ja kahden minuutin kiukkukohtauksia.

Parasta Intossa on edelleen koko hammasrivistöllä väläytetty hurmaava hymy ja tietysti tarttuva nauru. Kikatus, käkätys, hirnunta ja hekotus, siitä ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Isoja ja pieniä taitoja on viimeisen puolen vuoden aikana tullut poikaselle hirmuinen määrä, mutta sama tuttu nauru on ja pysyy. Matka vuoden ikäisestä puolitoistavuotiaaksi on kyllä ollut täynnä oppimista: on aika huikeaa, miten paljon pieni taapero jo ymmärtää, osaa ja ilmaisee omaa persoonaansa. Perässä pysyminen on äidille melkoinen urakka - niin henkisesti kuin fyysisestikin!

Into ikiliikkuja, säksättävä säntäilijä, kirjoihinsa keskittyvä, kaikkialle kiipeilevä, itsepäinen ipana, herkkänahka höpöttelijä, kärsimätön känkkäränkkä, söpöliini seuramies.
Meidän pieni papana, jo puolitoistavuotias!

Ihan pipariksi

2011-12-19T12:22:00.001+02:00

Kyllä me tehtiin ihan syötäviäkin pipareita. Minä kaulitsin ja painelin, mies kuvasi ja kannusti, Into keskittyi taikinan maisteluun.

Perintömuotti oli joko vähän hupsu tai vinksallaan, sillä piparipipareista tulikin pilviä. Ihan hauskoja kyllä nuokin. Minä en joulupipareista liiemmin perusta, mutta mies söisi niitä vaikka vuoden ympäri. Hyvin näyttää Intollekin maistuvan, ja herkkujen suhteen kaksinaismoralismia kannattavat vanhemmat taipuvat tilanteen niin vaatiessa. Joka tapauksessa saatiin pienellä piparitehtailulla vähän jauhoja lapsen suuhun ja kotiin jouluisaa tuoksua!

Kuorrute ja kuorrutusfiilis loppui jo kaupungin kohdalla, joten nämä piparit popsitaan ihan naturelleina vaan. Mieluiten illalla glögimukin kaverina, kun ihan höppänäksi heittäytynyt poikanen on saatu unten maille.

Tortut, check - piparit, check - lahjat, check! Joulusiivous, mikä se on?

Meidän kaupunki

2011-12-18T22:22:00.000+02:00

Inspiraatio iski. Tuttu talo tuntui työläältä. Kasasinkin kokonaisen kaupungin!

Tässä kaupungissa lumi peittää maan jouluna takuuvarmasti. Ja jos tarkkaan katsoo, voi huomata valon juuri meidän ikkunassa - ja kuutamonkin taivaalla! Vaan kuka on niin nokkela, että arvaa, mikä paikkakunta on kyseessä? ;)

Puuroa ja paketteja

2011-12-17T20:46:00.000+02:00

Tänä aamuna keitin ihan oikeaa puuroa, riisi-sellaista. Puuroriisipaketti on tainnut seistä kuivakaapissa koskemattomana vuoden verran, mutta nyt oli oikea hetki iskeä joulupuuroa pöytään. Into valvotti meitä isoja viime yönä oikein urakalla, joten kanelilla koristeltu puurolautasellinen tarvittiin päivän käynnistämiseksi. Päälle kahvia ja suklaata, ettei nyt ihan liian terveelliseksi menisi. Yövalvomiset tyystin unohtanut ikiliikkuja-Into puettiin joulumielellä vihreisiin pöksyihin, jotka saatiin yllättäen kotiinviemisiksi eilisellä glögivisiitillä yläkerran naapureiden luona. Kerrostalossakin voi siis olla yhteisöllisyyttä, aikamoista!

Aamun laiskan lehdenluennan jälkeen marssimme koko trion voimin kaupungille. Pojat kävivät joulutorilla ostamassa sinappia, minä pujahdin pariin kirjakauppaan ja saalistin joululahjat sekä Intolle että isoisälle. Kävimme lounaalla ja sitten hajaannuimme. Ylhäisessä yksinäisyydessäni yritin metsästää poikaselle jotakin jouluisaa päällepantavaa vaatekaupoista, mutta palasin ilman saalista kotiin. Onneksi kirjakauppa ei pettänyt taaskaan, sieltä olisin voinut meidän pienelle lukutoukalle ostaa opuksen jos toisenkin. Pukinkonttiin päätyy ainakin yksi takuuvarma hittilahja, tästä ei sitten hiiskuta!

Olen syvällä sisimmässäni pihi hamsteri, enkä ole moneen vuoteen ostanut lahjapaperia. Kaapin (kyllä, jälleen yhden niistä!) perukoilta löytyy paperikassi, jonne olen hamstrannut paketointitarvikkeita. Rapisevaa paperia ja kiiltävää kassia löytyykin jos jonkinlaista, mutta ei enää isompia paketteja varten. Eiliseltä Ikean reissulta tarttuikin sitten mukaan lahjapaperia seuraaviksi vuosikymmeniksi, meinaan viisitoista metriä polkkaraitapaperia. Kyllä nyt kelpaa hamsterinkin lepuuttaa poskiaan.

Päiväunien aikana paketoinkin sitten ostossaaliini, ja ne ainoat lahjat jotka aion tänä vuonna antaa. Kolme kovaa pakettia poikaselle, ja yksi isälleni. Lämpömittariin läheiset välit kehittänyt vaari saa sääpäiväkirjan, joka on ollut ahkerassa käytössä jo useita vuosia. Päädyin kirjakaupassa sisällöltään miellyttävämpään mutta kansikuvaltaan ihan järjettömän törkeään vaihtoehtoon, ja herätin uinuvan tuunaajani talviunilta. Tokaluokkalainen veljentyttöni osaisi varmaan askarrella paremman, mutta menkööt. Tai sitten teen huomenna toisen version, vähän pelkistetymmin pelkistä säätiedotuksista...

Äitimummillekin yritin löytää lahjantynkää, vaan mutta mitä? Mummi ja minä -tuotteissa on houkutteleva nimi ja design, mutta onko siivoustuotteen antaminen muutenkin hössöttämiseen taipuvaiselle martalle vähän hömelöä? Siskoni kanssa sovimme, että joulu tulee ilman lahjojakin, ja muuten perheessäni ei juuri tapana olekaan lahjoa muita kuin lapsosia. Miehen kanssa emme osaa päättää, olisiko uuden kodin yhteishankintojen ohella kiva antaa joku pieni lahjakin armon aviopuolisolle - tänä aamuna kallistuimme kymmenen euron lahjabudjettiin, joten jonkinlainen lahjaostosreissu täytynee vielä tehdä.

Illalla kokkasin keittiössä ja luukutin jouluradiosta I'm dreaming of a white Christmasia. Ja kas, illallahan alkoikin sataa lunta! Into ihmetteli jälleen valkaistunutta maisemaa ikkunalaudalla pupun kanssa istuen. Nähtäväksi jää, ilahduttaako valkeus olemassaolollaan vielä huomenaamullakin...

Huomenna ohjelmassa on piparinpaistoa, serkku ja sen mies, lisää glögiä ja ehkä ihan hitusellinen muuttopuuhia. Tonttuisaa viikonloppua teillekin, toverit!

Ensimmäisiä ja viimeisiä

2011-12-15T14:42:00.000+02:00

Vauvavuosi on täynnä ensimmäisiä. On ensimmäinen päivä kotona, ensimmäinen hymy, ensimmäinen kylpy, kääntyminen, nauru, ryömiminen, konttausasento, seisomaannousu, sana, vilkutus, askel, eroahdistus. On ensimmäisiä kertoja muskarissa, vauvajumpassa, ensimmäinen rintaraivari, pottailuyritys, hetki hoidossa, rokotus tai korvatulehdus.

Kaappiraivauksen yhteydessä löysin sen vihkosen, johon Inton ensimmäisinä viikkoina kirjasin ylös kaiken. Tuolloin oltiin huolissaan kellertävästä ja vähäsokerisesta väsyvauvasta, joten pedanttina perfektionistina kirjoitin vihkoon jokaisen imetyksen, niiden keston, vaihdetut vaipat ja niiden sisällöt ynnä kaiken enemmän tai vähemmän merkittävän. Miehen kanssa naureskelimme merkinnöille nyt: tuolloin iloittiin jokaisesta pissasta, osui se sitten vaippaan tai vanhempien silmään; "imetys 45 min" oli saanut peräänsä hymynaaman, "heräsi itse, ei herättelyä!!" ansaitsi huutomerkkituuletuksensa. Nyt tuo aika rytmittömine päivineen ja parin tunnin välein toistuvine herätys-vaippa-syöttö-vaippa-unille -kuvioineen tuntuu kovin kaukaiselta.

Elämän ensiviikkojen raportointiin mahtui monta ensimmäistä. Ensimmäinen vaunukävely, ensimmäinen neuvolakäynti. Ensimmäinen imetys istuen. Ensimmäinen kylpy, ensimmäinen isovanhempien visiitti. Merkinnät harvenivat pikkuhiljaa, jossakin ensimmäisten D-vitamiinien kohdalla oltiin jo saatu ote arjesta ja huolen tilalle oli tullut hoivaa. Kaikki kuitenkin tuntui uudelta, ihmeelliseltä, siltä ettei kukaan koskaan ole kokenut mitään tällaista. Kaikki oli meille yhtä suurta ensimmäistä.

(Vihkosen huumoriosuudesta vastaavat ne merkinnät, jotka on tehnyt imetyshuuruinen äitiliini puoliunessa yön pimeinä tunteina. Vai mitä sanotte tästä? "22.15 unille (herättelyä), 20.00 herätä & imetel.. pissa&kakka, Elisabeth". Olen nauranut tälle hämmentävälle raportille aika monta kertaa! :D)

Nyt, puolitoistavuotiaan poikasen elämää seuratessa, ensimmäiset ovat muuttuneet. Enää ei puhuta vauvakirjamerkintöjen arvoisista asioista, ei niistä joita kysellään neuvolassa tai joita vertaillaan virtuaalisilla hiekkalaatikoilla. Nyt ne ensimmäiset ovat pieniä suuria asioita, ei ehkä kovin käänteentekeviä mutta silti muistamisen arvoisia.

Tänään Into heräsi yöunilta ensimmäistä kertaa kuivan vaipan kanssa. Hämmennys oli suuri, samoin aamupottaan lorissut saalis.

Aamupäivällä kävimme ensimmäistä kertaa kaupassa Inton kanssa kävellen. Siis niin, että sekä minä että jälkikasvu talsimme omin jaloin. Kauppaan on matkaa ehkä puoli kilometriä, ja vartin pyrähdykseen meni nyt tunnin verran. Koska riskejä on otettava, rattaat ja muut apuvälineet jätettiin kokonaan kotiin. Lapsi oli haltioissaan, pysähteli jokaisen vesilätäkön kohdalle ja kurvaili lähikaupan käytävillä omalla pienellä ostoskärryllään. Kassalla olisin tarvinnut ehkä neljännenkin käden, mutta kotiinkin päästiin, vieläpä ostosten kera.

Kaupan kulmalla päivysti kalamies, jolta ostimme lounaaksi loimulohta ja maistoimme muutaman muikun. Ensimmäisiä kertoja nekin, ainakin Intolle. Kaiken kukkuraksi taaperoisemme nukahti päiväunille kauniisti ja konstailematta (siis alle puolessa tunnissa!), ensimmäistä kertaa moneen moneen viikkoon.

Eilen kävin todennäköisesti viimeistä kertaa Helsingissä kokoustamassa erään yhdistyksen hallituksen jäsenenä. Olin ensimmäistä kertaa Inton syntymän jälkeen junassa ilman lasta, ja paikkalippuni osoitti pitkästä aikaa muualle kuin leikkivaunuun. Paluumatkalla leikittelin jo ajatuksella työnhausta. Kotona minua odotti hyvä mies ja nukkuva lapsi, jota minulla oli vähän jo ikävä. Ehkäpä ensimmäistä kertaa?

Lähitulevaisuuteemme liittyy paljon sekä ensimmäisiä että viimeisiä. Viimeinen joulu tässä kodissa, viimeinen maksettu vuokra. Ensimmäinen asuntolainanlyhennys, ensimmäinen remontti, ensimmäinen yö ihan omassa kodissa. Inton elämän ensimmäisten määrä kasvaa entisestään: ensimmäinen oma huone, ensimmäinen pulkkamäki, ehkä ensimmäinen lause tai juoksuaskel. Kaikki tämä on yhtä aika kutkuttavaa ja kauhistuttavaa, hykerryttävää ja haikeaa. Ja kaiken tämän minä haluan kokea - ensimmäisenä.

Kaappilucia

2011-12-13T20:05:00.000+02:00

Tänään on Lucian päivä. Meidän kalenterissamme luki leikki&lounastreffit aamupäivälle, mutta ne peruuntuivat ehtoisan emännän (!) sairastuttua. Harmillista. Koska räntäinen sää ei varsinaisesti houkutellut ulkoiluun, päätin nyhjätä lapsosen kanssa kodin seinien sisällä ja käyttää aamupäivän kaappiraivaukseen. Kynttiläkruunu siis päähän ja pimeiden tavararöykkiöiden kimppuun!

Muuton yhteydessä toistuu aina sama kaava. Nyt en kyllä pakkaa tai raahaa mukanani mitään turhaa, kaikki ylimääräinen lähtee kiertoon! Edellisessä muutossa heitin sydän kylmettyneenä pois vaikka mitä, myös niitä tunnearvokkaita mutta turhia kapistuksia. Sulloin vaatteita, huiveja, laukkuja, lakanoita jätesäkkeihin ja soitin pelastusarmeijan pojat hakemaan ne pois niin nopeasti, etten ehtisi muuttaa mieltäni. Myimme vanhoja huonekaluja pilkkahintaan, ja lahjoitimme loput. Muuttokuorma oli silti täpötäysi.

Tässä asunnossa olemme asuneet nyt kaksi vuotta ja rapiat. Olemme mielestäni aika harkitsevia ostajia, emmekä hamstraa turhaa tavaraa, kirjoja ja levyjäkin ostamme nykyään aniharvoin. Silti ovat kaapit jälleen täynnä. Eteisen vaatekaapit tursuavat takkeja, joita ei ole käytetty kahteen vuoteen. Yläkaapissa on laukkukokoelmani - vaunuissa roikkuu hoitolaukku, olallani tasan yksi käsiveska. Miehen "vaate"kaapissa on epämääräisiä tietokoneen varaosista muistuttavia pahvilaatikoita ja joka muuton murheenkryyni, ylioppilaslakit. Mihin osastoon ne oikein pitäisi pakata, ja miksi? Aina ne jäävät ajelehtimaan. Omasta vaatekaapistani löytyi muun muassa Pregnancy for Dummies ja Äidiksi ensi kertaa -opukset. Siellä ne olivat piilossa vaatteiden takana.

Ennen häitämme (siitäkin on kohta kaksi vuotta!) pistimme kaikki epämiellyttävät, aikoinaan opiskelijabokseihin kirppiksiltä kerätyt astiat kierrätykseen. Lahjalistallamme oli lähinnä keittiötarvikkeita, ja astiakokoelma muuttuikin mieleiseksi. Silti muutama "tämän sain 10-vuotislahjaksi naapuriltani Suvilta" -pellemuki kummittelee kodissamme. Ja varastossa kuulemma on vielä yksi laatikollinen ihania kamalia mukeja. Miksi, voi miksi. Keittiön kuiva-ainekaapit ovat sellaisessa kaaoksessa, että ihan hävettää. Ken tietää mitä kaikkien puolityhjien pastapussien takaa paljastuukaan...

Mainitsiko joku varaston? En ole käynyt asuntomme ullakko- tai kellarivarastossa ikinä, joten en (onnekseni) tiedä, mitä kaikkia aarteita sieltä oikein löytyy. Varmaan jonkin verran vauvaroinaa, jokunen epäsopiva sisustusesine. Kaikkea sellaista, jota ei todellakaan tekisi mieli pakata muuttoa varten - ja kiikuttaa sitten suoraan määränpään varastoon.

Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kaappeihin kätkeytyvän paperisälän. Aineisto koostuu lähinnä minun opiskelumateriaaleistani, joita en vain osaa heittää pois. Tarvitsenko joskus Johdatus naistutkimukseen -kurssin luentomuistiinpanoja? Tai lukuvuoden 2006-2007 opetusohjelmaa? Entäpä unkarin kurssikirjoja? Tuskin, mutta ehkä. Iso pino paperia lähti kyllä roskiin, mutta opintojeni ensimmäisten vuosien siisteihin mappeihin en tohdi kajota. Viimeisimpien lukuvuosien hujan hajan olevat luentolehtiöt pitäisi vielä järjestää arkistointikelpoiseen muotoon.

Tarjoiluvälikkömme 50-lukuiset kaapistot vetävät sisäänsä melkoisen määrän tarpeistoa. Lääkekaappi on jo käyty läpi, siivouskaappi on helppo siivota ja yksi kaapeista täyttyy lähinnä viinilaseista ja perintönä saadusta kahviastiastosta. Kaksi alakaappia on pyhitetty armaan mieheni kameravälineistölle, jota tuskin saan ruveta realisoimaan. Sitten on neljä laatikkoa täynnä ruuvia mutteria vasaraa ja meisseliä - sekä sekalainen seurakunta pikkuroinaa. Yhdessä laatikossa asuu askartelutarvikkeita, toisessa käyttöohjeita.

Lucian veroista marttyyriasennetta vaatii välikön kaapeista viimeisin, se, jonne on säilötty tärkeät asiat. On pankkipapereita, vakuutustositteita, vuokrasopimuksia. Kuitteja, takuulappuja, kyllä te tiedätte. Suloisesti sekaisin, vielä pakkauksissaan olevat kansiot viereisellä hyllyllä. Iso osa papereista on siirtynyt ajelehtimaan pöytätasolle, odottamaan sitä tylsää päivää jolloin ne käytäisiin läpi.

Tämän lisäksi on muistoja. Postikortteja, kirjeitä vuosikymmenten takaa. Ruusukkeita ratsastuskilpailuista, pressikortteja festareilta. Reililippuja, Pariisin karttoja, Albanian rahaa. Seurustelun alkuhuumassa kirjoitettuja muistilappusia, vauvakutsujen nimiveikkauksia. Ei kai näitä voi heittää pois, vaikkei niitä ikinä tarvitakaan?

Yksi matkalaukullinen valokuvia, vino pino naistenlehtiä, kymmeniä tuikkukippoja (talvihäitä varten hankittuja, ehkä sellaiset vielä toistuvat..?), käytöstä poistuneita verhoja ja lakanoita, vastasyntyneen kestovaippoja, vieraspeittoja ja vanhoja vilttejä, melkein-sopivia kenkiä....kaappeihin mahtuu ihan liikaa asioita.

Oma vaatekaappini on nyt ratsattu, samoin Inton. Valtava määrä harsoja ja parittomia sukkia! Yksi kassillinen kuteita lähti suorinta tietä roskikseen, ja tänään olen pyykännyt kirppiskuntoisia vaatteita. Kirppispöydän järjestäminen tämän kaiken muun härdellin keskellä ei varsinaisesti houkuta, joten aion pistää joitakin vaatteita blogikirppiksen kautta myyntiin. Tästä kerron heti lisää, kunhan saan vaatteet pestyä, kuvattua ja aseteltua kirppiskuntoon! Toivottavasti ostajia eksyy paikalle pilvin pimein ;)

Nettikirppiksille olen nakutellut myyntiin Inton vaunut, keittiön pöydän ja hoitopöydän (myyty, jes!). Kahvipakettia vastaan voitaisiin lahjoittaa vielä ainakin parvekehuonekalut, takkavälineistö, leikkimatto (meillä on sellainenkin, en edes muistanut!) ja työtuoli. Mies sanookin, ettei meillä ole kohta mitään muutettavaa! Sepä vasta olisikin rattoisaa...

Uuden kodin kaapit haluaisin pitää järjestyksessä ja tavaramäärän aisoissa. Saapa nähdä miten siinä taas onnistutaan! Järjestyksenpitoa ja muuttoraivausta onneksi valvoo touhukas taapero, joka osallistuu inventointiin tyhjentelemällä hyllyjä sieltä täällä, levittelemällä tavaroita ympäri asuntoa ja hengaamalla vaatekomerossa. Onneksi Maisa pelastaa aina hetkittäin...

Helpointa melkein olisi järjestää kotikirppis ja kutsua koko kaupunki meille ostoksille. Kaikki lähtee minkä irti saat -mentaliteetilla. Kiinnostaisko? ;)

PS. Kerrankin lavastamattomia blogikuvia, hah. Kyllä, kaapeistamme paljastuu synkkiä salaisuuksia...

Joulun tuoksua

2011-12-11T16:26:00.000+02:00

Kaiken rempparessin ja muuttomutinan keskellä täytyy ihan muistuttaa itseään siitä, että joulukin on tulossa. Vieläpä ihan pian, kahden viikon päästä se on jo täällä!

Tänään, raivoisan kaappien raivaamisen (lääkekaapista löytyi viime vuosituhannen puolella vanhaksi menneitä munkkitippoja, omasta vaatekasastani enemmän imetysliivejä kuin parillisia sukkia ja Inton vaatekaapista koon yksi vaippoja, siis ihan jär-jet-tö-män pieniä peppusuojia!) ja vielä raivoisamman päiväuninukutustaiston jälkeen tein laiskaan tyyliini joulutorttuja. Kyllä on helpoksi tehty nykyemännän elo - taikina pakkasesta, luumuhillo hyllyltä ja uuniin. Sekin lämpiää napin painalluksella, ohhoh.

Kerrottakoon kuitenkin, että olen kerran elämässäni tehnyt tortut (pun intended) vaikeimmankin kautta. Olin 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Tanskassa, ja halusin tarjota isäntäperheelleni jotain perisuomalaista jouluherkkua. Väänsin torttutaikinan omin pienin kätösin ja keittelin luumuhillonkin kattilassa. Tarina ei kerro, kannattiko vaiva kulinaristisessa mielessä, mutta näpertelyäni kyllä arvostettiin. Luokkakavereilleni läksiäisjuhliin tein karjalanpiirakoita ja laskiaisena hernekeittoa, olin siis melkoinen minimartta! Marttaliiton jäsenyyteni on sittemmin jäänyt (äitini maksaman) jäsenmaksun tasolle, nyt mennään sieltä missä emäntäaita on laskettu sopivalle tasolle.

Mutta hyvältä maistuvat nämä puolittain eineksiäkin muistuttavat torttutähtöset! Kaveriksi vähän kanelikahvia ja hiljainen torppa, niin johan syttyy joulun tähti tähänkin talouteen.

Ai niin, aamulla suoritimme lapsiperheen legendaarisen ja kovasti kliseitä keräävän joulukorttikuvaussession. Muutamassa minuutissa saatiin kasa kameran säädöiltä epäonnistuneita, hölmöllä ilmeellä tai roikkuvalla tukalla varustettuja otoksia, mutta onneksi pari ihan julkaisukelpoistakin yksilöä. Kuvakortit lähtivät tilaukseen, postimerkit on ostettu ja valoisat jouluterveiset ehtivät toivottavasti sittenkin ajallaan perille harvoille ja valituille.

Päivän toisena anekdoottina voisin kertoa, että kaiken muun jännittävän ohella olen elämässäni ehtinyt olla aika monta kertaa töissä postinlajittelijana, eniten juurikin joulupostin aikaan. Voisinkin kertoa monta hauskaa tarinaa joulukorttien kääntöpuolelta ja antaa ilkeämielisiä vinkkejä punaisten kuorten pakkaamiseen, mutta taidan jättää ne tonttujen kuiskuteltaviksi...

Nyt lisää torttua naamariin (lapsikin heräsi jo, tsaah) ja löhöasento. Eiköhän tässä ollut joulua kerrakseen yhdelle adventille! Jos yhtään osaan arvata, menee ilta eilisen kaltaisissa tunnelmissa. Tonttuilua se kai on tämäkin.

PS. Hoi tamperelaiset taaperot! Kannattaa käväistä Lastenkulttuurikeskus Rullassa, siellä on nyt esillä varsin veikeä entisaikain joulukylä eläimineen ja savusaunoineen. Me rullailimme männäviikolla kahteen otteeseen, ja Into oli suorastaan ekstaasissa! Paikan päällä saa myös koristella kuusta tai vaikka askarrella lumitähtiä ikkunaan :)

PPS. Olisiko siellä ruudun toisella puolella halukkaita ostajia meikäläisen päällä nähdyille vaatteille (kokoa 34-36, muutama mammavaatekin löytyisi), unipussille, Manduca-kantorepulle tai muulle kaapeista kaivetulle kierrätettävälle tavaralle? Notta oiskohan blogikirppiksessä jotain järkeä?

Uudet huudit

2011-12-09T22:42:00.000+02:00

Kävimme eilen kuikuilemassa tulevan kotimme kulmia. Mittailimme seiniä ja ikkunoita tapetti- ja verho-ostoksia varten. Kanssamme keittiön ja olohuoneen välistä seinää katsasti arkkitehtipariskunta, joka pistää ihanasti rattaat pyörimään seinäremontin edistämiseksi. Ehkä seinä kaatuu muutenkin kuin paperilla vielä ennen ensi kesää...

Asuntomme entisillä omistajilla on hyvin erilainen sisustusmaku kuin meillä, joten joka huoneessa on jotain muutettavaa. Tapetti kaipaa repimistä ja marjapuuronväriset makuuhuoneiden seinät muutosta. Veikkaan myös, että meidän vaaleilla kalusteilla tämänhetkinen tummanpuhuva sisustus muuttaa koko kämpän tunnelmaa ihan erilaiseksi! Kunnoltaan koti on hyvä, eikä millekään massiviselle remontille ole tarvetta. Onneksi.

Uuden kodin pintaremontti ja sisustus kuormittavat kuitenkin tällä hetkellä valtaosan ajatuksistani. Mietin öisin huonekalujen paikkoja, tapettikuoseja ja värikarttoja. Budjetin rajallisuus kiristää tunnelmaa, mutta yritän säilyttää positiivisen hei se on meidän oma, saadaan tehdä siellä mitä vaan (mihin taloyhtiö antaa luvan)! -fiiliksen. Koska parhaat ideat syntyvät jakamalla, ajattelin tehdä pienen aivohiiripostauksen tämänhetkisistä kotikuvioista.

ETEINEN

Uuden kodin eteinen on pitkä kuin nälkävuosi, mittausten mukaan kuusi metriä ja rapiat. Nykyiseen puolitoistametriseen eteisentynkään verrattuna siis melkoinen juoksurata. Lattia on laattaa, jonka hitusen kellertävä sävy ei kauheasti miellytä, mutta jolle ei nyt ainakaan vielä tehdä yhtään mitään. Katse pitää siis kiinnittää seiniin! Nykyisillä asukkailla on seinällä iso peili, ja varmaan mekin sellaisen seinälle lykkäämme. Haaveena olisi myös pikkusälän säilövä Uten Silo, ehkä toivon sellaista vaikka valmistujaislahjaksi...

Muut seinät jäänevät valkoisiksi, mutta päätyseinä voisi olla musta, ehkä liitutauluinenkin. Eteisen matoksi ollaan kaavailtu pitkää (!) muovimattoa, tai sitten perinteisempää käytävämattoa. Onkohan muovimatosta iloa, kun rattaat tuovat rapaa sisälle?

Taaperon vaatettamiseen tarvittaisiin istumapaikka, jonkinlainen säilytystilallinen penkki. Varteenotettava vaihtoehto löytyy Ikeasta, myös Inton vaari saattaisi nikkaroida perinteikkään puulaatikon. Naulakko on vähän epäkäytännöllisesti pitkän eteisen loppupäässä, mutta ainakin Inton vaatteita voisi olla kätevämpi säilyttää heti oven lähellä.

Kuvat: ellos.fi, modernfindings.com, esmeraldalla.blogspot.com, ikea.fi

KEITTIÖ

Keittiömme on kiva, mutta pieni. Siksi tarkoituksena onkin avata keittiön ja olohuoneen välinen seinä. Paperisota ja remonttitaisto on alkanut, toivottavasti saadaan seinä nurin. Seinärempan yhteydessä mietteliääksi saa myös lattia: siitä tulee väkisinkin "epätasainen", eikä nykyinen tammiparketti kellertävyydellään ole mikään paras mahdollinen. Voisikin olla varteenotettava vaihtoehto pistää kerralla parketti uusiksi. Ja kun kerran valita saa, niin jotain vaaleaa se saisi olla. Olen vasta oppinut, mitä parkettien sauvoilla tarkoitetaan, ja eniten miellyttää yksisauvainen. Mutta saarni vai tammi, lakattu vai vahattu?

Keittiön kaapeille tai tasoille emme tee mitään, valkoiset kaapit ovat mieleiset eikä remonttibudjettia revitellä turhaan. Seinäremontin laajudesta riippuu, saanko keittiöön haaveilemani liitutauluseinän (kyllä, minulla on fiksaatio). Nykyinen pyöreä ruokapöytä täytyy vaihtaa kulmikkaaseen malliin, ja sähkönsiniset tuolit maalaisin mieluiten mustiksi. Tai ehkä yhden voisi jättää sinertämäänkin, hmmm. Pieni pilkahdus sinistä voisi toistua tekstiileissäkin.

Kuvat: netrauta.fi, kauniste.com, ikea.fi, intonaatio.blogspot.com

OLOHUONE

Olohuone on sekin aika kompaktin kokoinen, mutta avartunee toivottavasti seinän katoamisen myötä. Sohvalle on oma luonnollinen kolonsa, ja sen taakse jäävä seinä on se, jonka meinaamme tapetoida. Raadin suosikiksi on noussut Marimekon Ruutukaava, haaleana versiona. Saman puljun tapettivaihtoehdoista kelpuuttaisin kyllä monta muutakin.

Sohvan vastakkaiselle seinälle tulee tietty televisio oheishärpäkkeineen, jotka ehkä vaativat uuden tason nykyisen minilipaston sijaan. Pyörittelemme myös ajatusta pitkästä työpöydästä, jolla nököttäisi sekä telkkari että tietokone. Näyttäisiköhän se toimistolta tai kodinkoneliikkeeltä? Muinoin bongattu idea keittiönkaapeista tv-tasona muhii myös edelleen.

Muuten olohuone kalustetaan olemassaolevin asioin. Lattialle raitaa ja kirjat hyllyineen seinustalle. Hyväksi havaittu mustavalkokeltainen linja säilytetään uudessakin tuvassa, lisäväriä voitaisiin tuoda kyllä harmaalla.Verhot ovat vielä mysteeri, mustavalkoista vai värikästä, nykyiset vai uudet? Vai eikö verhoja ollenkaan? Asunnon ikkunoissa on kauttaaltaan sälekaihtimet - joita varmaan myös tarvitaan, sen verran esteetön on näköala pihalta pohjakerroksen puolelle...

Kuvat: verkkokauppa.seinaruusu.fi, intonaatio.blogspot.com

MAKUUHUONE

Makuuhuoneestamme haluan karun ja valkoisen. Seinät siis valkoisiksi ja mahdollisimman vähän roinaa sisälle. Meidän sänky, Inton sänky (jonka ehkä vihdoin voisi maalata!), eikä muuta - kyllä mahtuisikaan. No ehkä joku lamppu, ja valkoiset verhot. Makuuhuoneessa on kiinteät vaatekaapit, joiden purkua vähän mietimme, mutta se jäänee tulevaisuuden töiksi. Lakanoista parhaimmat ovat mustavalkoiset mariraidat, niissä nukutaan nyt niin makoisasti että kaikki muut lakanat voisi melkein pistää myyntiin...

Kuvat: pikkuvarpunen.blogspot.com, intonaatio.blogspot.com, blogg.vk.se

INTON HUONE

Inton ensimmäinen oma huone toimii varmasti lähinnä leikkihuoneena ja raadollisesti myös pyykkien kuivatustilana. Pläh. Muodoltaan pikkuhuone on varsin vänkä, ja vinoa seinää piisaa joka suuntaan. Kun muu asunto on pääasiassa mustavalkoinen, saa taaperon omassa tilassa revitellä väreillä. Liitutauluseinä on ajatuksissa tännekin, myös kirkkaankeltainen seinä voisi toimia. Liikaa värisekamelskaa haluttaisiin kuitenkin välttää, sillä tekstiilit ja lelut tuovat kuitenkin oman osansa väri-ilotteluun.

Verhoiksi on valittu Marimekon Kulkue-kangas, josta saadaan helposti perusvärit muuhun sisustukseen. Sama kuosi taitaa muuten löytyä Inton serkkutytönkin huoneesta, mutta ehkä se on vain bonusta ;)

Mummilasta on meille varattu vanha keltainen lastensänky lukupaikaksi, ja tilan niin salliessa saatetaan raijata vielä punakantinen pulpettikin paikalle. Seinälle olen jo hamstrannut pari julistetta. Lelujen varastointiin voisi hankkia Ikean hyllykön - leluja meillä tosin on aika vähän, ja jotenkin veikkaan että pääosa niistä ajelehtii joka tapauksessa olohuoneessa tai pitkin eteistä... Inton ykkösrakkaus eli kirjat täytyy kyllä saada kunnolla esille - yksi bongaamani idea oli asetella ne tauluhyllyille.

Kuvat: lekmer.fi, marimekko.fi, lifethrualens.fi, polkkajam.fi, selma-greyscale.blogspot.com

KYLPYHUONE

Sanoinko joskus jotain kamalista sinisävyisistä kaakeleista? Ilmeisesti en tule asumaan ilman sellaisia, joten sietokykyä on vain kasvatettava. Kaakelimaali kiiluu ajatuksissa, ja kun aika on otollinen, pistetään poika pihalle ja suditaan kylppäri vaikka pikimustaksi. Toistaiseksi mennään sillä mitä on, ja pelataan pyyhkeillä!

Kuvat: intonaatio.blogspot.com, rpthaku.com

***

Että sellasta! Paljon muutakin mietittävää piisaa (kai jotain lamppujakin tarttis), mutta tässä nämä kivoimmat ;) Valintojen vaikeus on suorastaan hykerryttävää, ja saapa nähdä mitkä kaikki toiveet toteutuvat. Ideoita pursuaa blogosfäärissä ja lehtitelineessä, ja nyt saatte tekin kertoa omanne! :)

Itse näin

2011-12-06T14:34:00.000+02:00

Olen ollut viime päivinä ärtynyt. Stressaantunut, varmaankin. Väsynyt, kyllä. Flunssainen, sitäkin. Pettynyt, pahasti. Hermostunut, monesti.

Olen ärsyyntynyt päiväunia boikotoivalle lapselle, pyykit väärin (!) ripustaneelle aviomiehelle, blogia hyväntahtoisesti kommentoineelle anonyymille, vauvaonnensa ansaitseville läheisille, remontista byrokraattista paperinpyörittelyä tekevälle taloyhtiölle, omalle kurjalle keholleni ja kaupan kassajonossa eteen kiilanneelle soopiarouvalle. Olen tiuskinut, tuhahdellut, ärähtänyt ja säksättänyt.

Ihan ilman syytä, vielä enemmän ilman seurausta. Aivan turhaan siis.

Eilen sain käsiini pohjapiirustuksia, kaverusten luona kyläily muuttuikin leikkilounaaksi ja yläkerran naapurikin kutsui glögille. Tänään katselin ikkunasta, kun poikani käveli ensimmäistä kertaa lumessa. Joku oli jo ehtinyt rakentaa pihallemme lumiukon. Kurkussani on kaktus ja silmissäni sipulia, mutta suklaakonvehteja on vielä vähän jäljellä.

Alkoi ärsyttää oma ärtymykseni. Minulla on hyvä mies, ihana lapsi, hauska koti johon saan muuttaa ihan pian. Jääkaapissani on ruokaa, lompakossani kortteja, facebookissani ystäviä. Minulla on turvallinen kotimaa, kaunein kieli ja turvaverkko, johon kehtaa kiepsahtaa korkealtakin. Kaikki on siis ihan hyvin.

Illalla aion keittää glögiä (naapuriin menemme vasta kun tautini on kadonnut), sytyttää kynttilän, ottaa yhden pojan syliin ja toisen viereen - ja pyytää anteeksi. Sitten katsotaan kättelyä ja tanssia, ja toivottavasti hymyillään hieman. Itsenäisyyspäivänä on tapana olla kiitollinen, minäkin aion yrittää.

Laiskan äidin kasvissosekeitto

2011-12-04T15:29:00.000+02:00

- paketillinen keittojuureksia (niin, niitä valmiiksi kuorittuja ja muovin alla myytäviä)
- muutama porkkana
- puolisen pussia peruna-sipulisekoitusta (pakastealtaasta, arvon rouvat)
- kasvisliemikuutio
- pippuria
- oliiviöljyä

Kattilassa kiehautetaan vettä. Kasvikset kuoritaan, pestään ja pilkotaan ja heitetään sitten veteen kera liemikuution (jos haluat tuntea hyvyyttä, valitse arominvahventeeton vaihtoehto). Annetaan kiehua noin 10 minuuttia. Lisätään perunasipulit ja keitetään vielä toiset 10 minuuttia. Kaadetaan vesi talteen, lisätään persiljaa (se on siinä keittojuures-paketissa valmiina, hähää!) ja pippuria. Surruutetaan sauvasekoittimella sileäksi, lisätään keitinvettä niin että keitto on passelia. Loraus öljyä niin karvakin kiiltää.

Pistetään tarjolle korealle lautaselle ja kipataan kasa raejuustoa päälle. Kiitos ja ole hyvä!

Keittoa piisaa kahdelle ja puolelle nälkäiselle lounastajalle, ja soppa valmistuu puoli-itsestään vaikka jaloissa pyörisi yksi keittiön laatikoita tyhjentävä apukokki...

PS. Ja koska kasviksethan on niinku sairaan terveellisiä, voi keiton vastapainoksi iltapäiväkahvin kanssa syödä ainakin pari riviä suklaata.

PPS. Mistä tulikin mieleeni surkein näkemäni otsikkolupaus seuraavassa numerossa! -sivulla: Vähäkaloriset suklaaherkut. Suorastaan raivostuttavaa! Pitäisiköhän pistää palautetta ennen kuin juttu on edes ilmestynyt... :D

Kaupustelua

2011-12-03T20:49:00.000+02:00

Olen alkanut realisoida irtaimistoamme. Aamulla omistajaa vaihtoi Inton kakkostalvihaalari, joka ei ikinä ehtinyt venähtäneen poikasen päälle. Iltasella puolestaan makuuhuoneestamme katosi vaatekaappi, ja hikiset siipat raijasivat sen uusien omistajien peräkärryyn. Ensimmäinen konkreettinen asia muuton hyväksi siis tehty! Nyt koti on luonnollisesti täynnä vaatekasoja, jotka pitäisi käydä läpi ja kutistaa vuorista pieniksi kukkuloiksi.

Kaupanteon välissä pyrähdimme koko perheen voimin kaupungilla. Ensin juhlimme yhdessä 130-vuotiaan Aamulehden ja Herra Hakkaraisen kanssa - Inton mielestä unissaan kävelevän vuohen esitys oli vähän jännä, ja hienossa mukissa oli äidin pettymykseksi jotain mehuntapaista eikä suinkaan glögiä. Lehtitilaus kuitenkin on ja pysyy, vaikka aviisi aina silloin tällöin pistääkin meikäläisen kulmat kurttuun (melkein yhtä syvälle kurtulle kuin tuo hiuskuontaloni - voi huoh, tarttis kai varata kampaaja).

Hyisen hakkaraisesityksen jälkeen oli aika suunnata lounaalle. Oikeastaan aika pitkästä aikaa ravintolaan, näin kolmeen perheenjäsenen pokkaan. Vanha tuttu Bella Roma oli läheinen ja turvallinen vaihtoehto - sen leikkipaikkakin jaksoi kiinnostaa Intoa ainakin kolme minuuttia.

Pöytään poika saatiin naulittua ranskalaisilla ja nakeilla - joita vannoin aina olevani tilaamatta lapsraukalleni. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä, emmekä vaan laiskimuksina jaksaneet ryhtyä spagetilla sotkemiseen. Tulipahan nyt pienokaiselle parin viikon suola- ja nitriittiannos yhdellä istumalla... Vastuullisina vanhempina näytimme jälkikasvulle terveysesimerkkiä ahtamalla napaan jättimäiset juustolla kuoritetut lätyt ja huuhtelemalla ne alas lisäainekyllästetyllä ruskealla juomalla. Nams!

Lounastuksen jälkeen Into saatiin nukahtamaan vaunuihin ja minä piipahdin tapettikauppaan. Voi sitä vaihtoehtojen määrää, apua! Aiomme menettää tapetointineitsyytemme uuden olohuoneen sohvantakaiselle seinänpätkälle, ja valinnanvaikeus on suorastaan käsinkosketeltava. Melkein kuitenkin teimme jo päätöksen, toivottavasti se pitää ainakin muuttopäivään asti!

Kuva: verkkokauppa.seinaruusu.fi

Huomenna aion napata tänään tienatut myyntieuroset mukaani ja hipsiä tänne haalimaan jotain pientä disainia uuden kodin iloksi. Kivaa!

Kaikenlaista

2011-12-02T17:59:00.000+02:00

Blogi on jäänyt hieman unholaan, vaikka blogosfäärissä ahkerasti seikkailenkin. Tässä nyt vaan on ollut vähän kaikenlaista, muttei kuitenkaan mitään niin tähdellistä, mistä keksisi nasevaa asiaa.

Tein tällä viikolla to do -listan kaikkea muuttoa, remonttia, elämää ja opiskelua silmälläpitäen. Kaksi sivua ja noin seitsemänkymmentä kohtaa, ja vasta yksi on ruksittu kiivaasti yli. Huh hei, no onhan tässä aikaa. Ainakin vähän. Uudessa asunnossa toiveena oleva seinän kaataminen on operaationa ottanut pieniä taaksepäinaskeleita, ja paperisotaa ynnä kaikenlaista säätämistä riittää enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Pienempää ja miellyttävämpää remppa-ajateltavaa tuovat maailman miljoonat tapetti-, maali- ja sisustusvaihtoehdot, joita pyörittelemällä vietän iltaisin aikaa pikkutunneille saakka. Päässä kihisee ideoita, joista kuninkaallisin odottaa vielä saapumistaan. Inton huoneen tunnelma alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, ja makuuhuone saakin olla koruton ja valkea, mutta oi voi olohuone, mistä sinne tapetti ja tekstiilit? Taidankin tehdä jonkinlaisia ideakollaaseja tänne blogin puolelle, jotta voin kysyä teiltä arvon lukijoilta asiantuntevaa mielipidettä :)

Stressikäyrää ei kauheasti laskenut eilinen markkinoinnin tentti, jonne singahdin äärimmäisen huonosti valmistautuneena ja josta poistuin jokseenkin epätoivoisena. Toivoa sopii, että tentaattori arvostaa täysin omasta hatusta tempaistuja analyysejani. Opiskeluhommat ovat kuitenkin onneksi yhtä esseetä vaille valmiita joululomalle, ja sorvin ääreen palataan sitten ensi vuoden puolella. Ehkä pukki tuo minulle säkillisen lukumotivaatiota, ja kevätkauden tentit menevät vähän paremmissa tunnelmissa...

Intolle pitäisi kaiken arkisen huollon lisäksi muun muassa varata puolitoistavuotisneuvola ja kontrollikäynti allergialääkärille. Saan varmaan aika monta paskamutsipistettä sillä, että papereissa lukee "maitoaltistus syys-lokakuussa, äiti varaa ajan" ja olen vasta viime viikkoina yrittänyt - tuloksetta! - saada kyseistä puljua langan päähän. Noh, me syötetään pojalle raejuustoa kotikoekeittiössä ja katsellaan mitä seuraa. Ei näytä seuraavaan mitään, joten jippii ja jänisräikkä, en minä sitä mihinkään altistukseen huutamaan taida laittaakaan.

Tehtävälistalla komeilee muutaman huutomerkin säestämänä myös joulukortit, jotka eivät ole mitenkään päin valmiina, edes idean asteella. Askartelupaskarteluun minusta ei ole, Inton valokuvaa varten pitäisi olla joku muu visio kuin tonttulakki lampaantaljalla ja valmiskortit sitten kuitenkin tuntuvat liian...helpolta vaihtoehdolta. Ehkä voisin ulkoistaa korttituotannon jälkikasvulle, ja pistää Inton sotkemaan vaikka sormiväreillä. Valkoisella mustalle pohjalle, eh? Muuten jouluun ollaan valmistauduttu ostamalla joulukalenterit (Veikkauksen raaputettava meille isoille, Mauri Kunnaksen pieni luukkukalenteri pojalle) ja päättämällä, että aattona ollaan kolmeen pekkaan kotosalla ja syödään pari kiloa kauppahallin graavilohta. Joululahjaideoita löydän lähinnä Intolle ja itselleni, enkä taida kovin monelle muulle mitään hankkiakaan...

Remonttijärkkäilyn, opiskeluahdistuksen, lapsiasiainhoidon ja jouluhössön ohella pitäisi löytää aikaa ja jaksamista tietysti myös inventoimiselle, pakkaamiselle, siivoamiselle, turhan tavaran myymiselle ja tarvittavan ostamiselle. Pitäisi löytää muuttoauto, selvittää mitä ihmettä on tungettu eteisen yläkaappeihin ja järjestää elämä banaanilaatikon kokoisiksi palasiksi. Urh, en taida muuttaa enää koskaan.

Olikohan tässä stressaantunutta angstausta tarpeeksi? Onneksi eloon mahtuu iloisiakin asioita ja pieniä arjen onnistumisia. Pottailumenestystä, mukava perhekerho, muskarin jouluinen kaudenpäätös ylpeine isineen. Gilmoren tyttöjä iltamyöhään, naapurin kanssa nauramista. Ja hei, mun mies sai eilen ajokortin! Nyt saan vihdoinkin olla se nalkuttava vaimo pelkääjän paikalla :)

Olipas tässä nyt sekavasti kaikenlaista. Joulunpunaisena lankana nyt lähinnä oli vaan se, että tekemistä piisaa! Tulis nyt vielä sitä lunta ja valoa - olisi tuon kuumottavan tehtävälistan lukeminenkin helpompaa.

Kuvituksena ihan aiheeseen liittymättömät vauvakuvat, jotka aina stressin keskelläkin saavat minut hyvälle tuulelle. Ja ehkä vähän myös haikeaksi.

Pikkuväen pikkujoulut

2011-11-28T21:57:00.000+02:00

Perjantaiset pikkujoulut menivät likipitäen odotusten mukaisesti: viisikymmentä neliötä täyttyi varsin tiiviisti viidestä taaperosta, viidestä äidistä ja kahdesta hiljaisesta mahatontusta. Pöytä notkui omista ja vieraiden tuomista herkuista, lahjasäkkiin sujautettiin pienet yllätyspaketit ja stereoissa soi Matias Sassalin alakuloinen jouluääni.

Lapset leikkivät, riekkuivat, söivät keksejä ja nakkeja, taistelivat eläinpianon herruudesta, kuskasivat toisiaan taaperokärryllä, saivat kukin vuorollaan oman tahdon oireita ja itkuraivareita mutta käyttäytyivät kokonaisuudessaan varsin kelvollisesti. Isäntä-Into heräsi päiväuniltaan vasta ensimmäisten vieraiden saavuttua, ja oli koko illan varsin hämmentynyt väenpaljoudesta ja lelulaatikolla käyneestä kuhinasta.

Me mammat lappasimme kitusiimme kaikenlaisia herkkuja, ryystimme glögiä ja jutustelimme niitä näitä. Aiheet vaihtelivat hääbudjeteista asunnonostoon ja raskausvatsoista rahkaresepteihin. Jotakin keskusteluun syventymiseen pystymisestä kertonee se, että yhden kaverin kanssa kävimme huomattavasti monisanaisemmat keskustelut vasta lapsosten mentyä tahoillaan nukkumaan - Facebookin välityksellä. (Ja viiden enemmän tai vähemmän puolitoistavuotiaan ikiliikkujan hallinnasta kertoo se, että "yhteiskuva sohvalla" oli mahdottomuus, kameroita käytettiin lähinnä hämäystarkoituksessa ja kuvaajan käsi oli kohteitaan paljon hitaampi...)

Pikkuväen pikkujoulujen maksimikestoksi havaitsimme kaksi tuntia - sitten meno alkoi olla jo sen verran riehakasta ja väsykiukkuavaa, että vieraat lähtivät matkoihinsa. Hauskaa oli kuitenkin (ainakin meillä :D) ja uhkasin tehdä tästä perinteen! Vuoden päästähän meillä on käsissämme viisi kiltisti käyttäytyvää kaksivuotiasta ja pari pientä sylivauvaa, eikö? ;)

Jotta pikkujoulutunnelma oli täydellinen, heräsin tietysti lauantaiaamuna etovaan oloon ja karseaan päänsärkyyn*, joka jatkui koko viikonlopun. Jossain vaiheessa kuumemittarikin käväisi punaisen puolella, ja vietinkin yöt sohvalla Gilmoren tyttöjen parantavassa seurassa. Yrh. Vihaan kaikkea vatsatautiin viittaavaakin, varsinkin kun vastuulla on touhukas taapero. Onneksi on olemassa isimies, muuten olisin ihan toivottomassa tilassa kaikkien sairastapausten äärellä. Tänään olo on onneksi parempi, ja sain mehukeittodieettinikin päätökseen. Huh!

* Olin siis huomattavasti huonommassa kunnossa kuin siippani, joka vietti perjantai-illan ihan oikeissa pikkujouluissa, niissä pelonsekaisia tunteita herättävissä firman sellaisissa... :D

Pikkuista

2011-11-24T22:52:00.000+02:00

Kaikki sai alkunsa siitä, kun (lapseton) ystäväni kyseli meikäläisen pikkujoulusuunnitelmista. Phah, missäs minä sellaisia viettäisin, kun ei ole työpaikkaa, aktiivista harrastustoimintaa eikä juuri hajaluentoja kummempaa kontaktia kouluunkaan. Aika surkea lähtökohta pikkuilulle siis.

Vaan jos jotain ei ole, se täytyy itse järjestää.

Maanantaina pistin kutsut postiin, eilen tein ostoslistan, tänään vatkasin kermavaahtoa, sekoittelin dippejä ja paistelin falafel-pyöryköitä (sisältävät muuten aivan liikaa valkosipulia, joten lauantain romanttiset treffit täytyy ehkä perua).

Kirjastosta kotiutin kasan tunnelmaan sopivaa musiikkia (including Tenavatähtien joulu, mukana muun muassa Matias Sassali ja Leif Lindgren!!) ja pienimuotoiset askartelupaskartelut syntyivät laatikoiden aarteista. Huomenna täytyy vielä imuroida ja suikaloida (jotain muutakin kuin keskisormeni, jota koristaa tyylikäs laastari), pistää mekko päälle ja poikaselle housut jalkaan. Ja löytää pieni paketti lahjasäkkiinkin!

Perjantaina, päikkäreiden jälkeen nimittäin pärähtää. Talo täyttyy tonttuilevista taaperoista, onneksi ei enää ehditä saada ainakaan häätöä!

Kaiken se kestää

2011-11-22T16:29:00.000+02:00

Ihanista kamalista kestovaipoista on viime aikoina vaahdottu siellä sun täällä, ja puhuttaapa tuo aihe meidänkin huushollissa. Kerrataanpa näin alkuun meidän poikasen ja kestovaippojen yhteinen tarina tähän päivään asti:

Viritin ensimmäisen kestovaipan Inton rimpulareisien ympärille poikasen ollessa kahden viikon ikäinen. Olin haalinut vaippoja kirpputorilta ja huuto.netistä, ja halusin päästä niitä käyttämään. Enimmäkseen käytössä olivat ex-äp-vaipat eli ImseVimsen sisävaipat ja kuoret vastasyntyneen kokoa (näitä löytyi kirppikseltä parilla eurolla), joihin tungin aika pian lisää imua, kun pojan pissaamiskyky paljastui. Päiväunilla käytettiin yleensä ihanan karkkiraitaisia ja kunnon imuilla varustettuja Ronja&Roope-sisävaippoja, ja niiden päälle vedettiin niinikään ihanat HH Wool -villahousut. Tällä arsenaalilla pärjättiin aika pitkään.

Olin jo etukäteen ajatellut, että kestovaippoja käytetään meillä lähinnä kotioloissa. Kaupungilla, harrastuksissa tai kyläillessä vaipan tiheä vaihtaminen ja likavaippojen kuljettaminen tuntui liian työläältä. Kotikestoilu toimikin aika hyvin, toki ohivuotoja tuli ajoittain ja väsyneinä päivinä kakkavaippojen kuuraaminen ärsytti. Tilanteen mukaan otettiin kertikset kehiin ilman sen suurempia tunnontuskia. Yöksi emme koskaan ole uskaltaneet kestovaippaa laittaa - Into tosiaan pissasi alusta asti litratolkulla ja katkonaisia yöunia ei haluttu vaarantaa ylimääräisellä härdellillä. Täytyy kyllä sanoa, että kertisvaippakin vuosi pikku-Inton päällä usein öisin, lammikkolakanoilta välttyäksemme vedettiin villahousut usein jalkaan kertiksenkin päälle.

Kun Into alkoi saada vähän lihaa reisiensä ympärille, otettiin Fuzzi Bunz -taskuvaipat käyttöön. Kovin kätevää muuten, mutta nepparikiinnitykset tuntuivat aina olevan vähän epäsopivat. Taskuvaippa konseptina kuitenkin miellytti, varsinkin kun Imset alkoivat jäädä pieniksi ja villahousut ärsyttää Inton herkkää ihoa. Joku vinkkasi Bumgenius-merkkisistä tarrallisista taskuista, ja ostin niitä huutiksesta muutaman.

Hiphei, toimiva tasku! Bumgeniuksen yhden koon taskuvaippa osoittautui loisto-ostokseksi - vaipan kokoa sai säädeltyä neppareilla, mutta kiinnitys on tarrojen varassa. Sisäpinta pitää ihon kuivana ja vaippa istuu hyvin. Vain mikrokuituimua voisi kritisoida - meidän pissapojalle se ei tahdo yksistään riittää, vaan vaippaan täytyy tunkea lisäksi jotain jykevämpää.

Koska Bumgenius todettiin tarpeeksi toimivaksi, pistettiin vanhat vaipat kiertoon ja kellariin ja aloin metsästää lisää samanmoisia. Vaikka vaippaostoksilla olin tähän asti suosinut kierrätystä, en voinut vastustaa ihan sairaan hienon näköisiä design-kuoseja. Hah, ja joskus vielä ihmettelin että mitä ihmeen väliä sillä vaipan ulkonäöllä muka on... Kotiutin nettikaupasta neljä kappaletta limited edition-vaippalaisia, jotka ovat uutuutensa vuoksi vielä vanhoja virttyneitä vihreitä vaippoja toimivampia.

Vaipparalli toimi kotosalla jo aika pitkälti rutiinilla. Likaiset vaipat niiden omaan "roskikseen", kakkavaipoille huuhtelu ja kevyt sappisaippuakäsittely, parin päivän välein vaippasatsi ja muu vauvapyykki pesukoneeseen. Imut kuivausrumpuun, vaipat narulle, ja taas lähtee. Kodin ulkopuolella, reissussa, pahoina päivinä ja öisin käytettiin kertiksiä.

Sitten iski kestotaantuma. Inton vatsan kiivas toiminta teki vaippapyykistä kaksin verroin hankalampaa, pissakin lirahti entistä useammin lahkeesta läpi. Viimeinen niitti oli kivulias ja kutiseva ihottuma, joka selvästi aiheutui kestoista. Sain täälläkin hyviä vinkkejä taistelun jatkamiseen, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Olkoot, en jaksa enää! Vaipat pistettiin pakettiin, kaupasta kannettiin kertissäkki toisensa perään, vaipparoskis täyttyi parin päivän välein ja omatunto huusi hoosiannaa.

Muutama kuukausi sitten oli perinteinen ennen palkkapäivää-tilanne, ja kalliin vaippasäkin ostaminen ei oikein mätsännyt tilin saldon kanssa. Päätin kaivaa kestot käyttöön, vaikka vain pahimman talouslaman ajaksi. Pistin vaipat kiehuvaan pesuun ja toivoin parasta. Tsadam, ei enää ihottumaa! Ja kun pottakin oli tullut pojalle tutuksi, sai muutamat pissat ihan luvan kanssa tulla muualle kuin vaippaan. Todettiin porukalla, että ehkä näitä nyt kannattaisi kuitenkin käyttää, kun ne meiltä joka tapauksessa löytyy.

"Missä on Inton vaippa?"

Nyt ollaan siis palattu takaisin kestojen pariin, ja fiilis on jälleen hyvä. Edelleenkään en kiikuta kestoja kodin ulkopuolelle enkä edes yritä pelastaa maailmaa, mutta saanpahan vähän paremman mielen kun kaatopaikka ei ihan niin paljoa kuormitu meidän muovijätteestä. Uudelleen innostuneena saalistin viikonloppuna uusia vaippoja Napapiirin kirppikseltä, niitä samoja tuttuja Bumgeniuksia tottakai. Yritin kuikuilla myös yövaippoja, mutta sopivaa ei sattunut silmään.

(Olisiko jollain vinkata e-rit-täin imukykyistä ja hyvää yövaippaa, joka on todettu toimivaksi (etenkin pojalla)? Kertikset ovat taas alkaneet temppuilla öisin, ja kylki kastuu ihan liian usein. Pyjamien pyykkääminen ja öiset lakanasessiot eivät enää innostaisi...)

Salaa toivon, että kestojen käyttö edesauttaisi myös pojan pottatreenejä - nyt onkin ollut havaittavissa selvää edistymistä, ja pissa lirahtaa joskus jopa Inton omasta pyynnöstä pottaan. Päivänä eräänä saaliiksi tuli seitsemän (kyllä, ne laskettiin! :D) pottapissaa ja kaksi kastunutta vaippaa, se on jo aika hyvä suoritus :) Vielä kun saataisiin tuo herkkisvatsa tasapainoon, niin loppuisi se kakkosten kuuraaminen...

Ja miksikö kerron tämän kaiken teille? Ihan vaan mainostaakseni, että on ihan sallittua käyttää sekä kesto- että kertakäyttövaippoja. Sekakäyttö kunniaan! Kestovaippojen käytön ei myöskään tarvitse olla ekohippisupermutsien salatiedettä, sitä ei tarvitse harrastaa tai siihen ei tarvitse käyttää kaikkea vapaa-aikaansa. Kestoa ei tarvitse pakata synnytystä varten sairaalakassiin, eikä vaippoja kannata heittää pois vaikka ensimmäisinä kuukausina vain väsyttäisikin. Jos kestot eivät toimi vastasyntyneellä, ne saattavat ollakin ihan kätevät vaikka puolivuotiaan pyllyä vasten. Tai lähempänä taaperoikää, juurikin yhdistettynä pottailuun. Vaipanvaihtoa on kuitenkin "hyvässä" lykyssä pari vuotta lapsen - ja meidän äitien - elämästä, joten pieni vaihtelu saattaa vaikka virkistää! ;)

Sana on vapaa! Ihannoitko vai inhoatko, oletko kokeillut vai eikö edes kiinnosta?

Ja mistä löydän mä sen oikean yövaipan?!

Oikeus ja kohtuus

2011-11-20T13:53:00.000+02:00

Tämä viikko on ollut varsin tapahtumarikas. Asuntokauppojen lisäksi päiviin on mahtunut kavereita, luentokalvoja, puistoilua ja pööpöilyä, perhekerhoilua ja pieniä ostoksia. Eilen kotonamme kävi ensimmäistä kertaa (!) ihan oikea koira, joka sai tietysti Inton innostumaan. Alun arastelun jälkeen poika rohkaistui ja paijasi pikkuista hauvaa, kanniskeli sen talutushihnaa ja sai jopa märän koirasuukonkin. Koiran mukana tuli toki myös isäntäväki, opiskelukaverista kohta kohtalotoveriksi muuttuva ystävätär puolisoineen. Oli ihan mahtavaa nähdä melkein parin vuoden (!!) tauon jälkeen. (Ja herkutella hyvällä syyllä :))

Tänään vietetäänkin sitten isimiehen kesäloman viimeistä päivää ja laiskanpulskeaa sunnuntaita. Aamulehden sunnuntailiite* ja suklaata kahvin kanssa, kävelyretki lähirannassa kirpeän auringon kirkastamassa pakkassäässä ja lounaaksi kokeellisen keittiön porsaswokkia. Kovin on lokoisaa. Nyt odottelen että makuuhuone vaimenisi ja päiväunitaistelu päättyisi voitokkaasti - koulukirja katselee minua kuumottavasti ja esseen deadline jyskyttää takaraivossa, mutta taidanpa sittenkin kallistua sohvalöhöilyn kannalle...

Ensi viikolla palataan takaisin kotiäitiarkeen, juostaan hiki hatussa taaperojumppaan, myöhästytään muskarista ja pöllöillään taas perhekerhossa (ja käydään yhden naisen sotajoukolla kohti päiväunirintamaa, urf kun ahdistaa jo valmiiksi....). Jotta arkeen saataisiin ripaus juhlavuutta, on perjantai-iltapäivälle luvassa huikeat pirskeet! ;)

Jossain välissä pitäisi myös luoda mittava to do -lista muuttoa, pientä pintaremonttia ja kaikkea muuta uuteen kotiin liittyvää varten. Osoitteenmuutoksia, puheluita vuokraisännälle ja isännöitsijälle, maalivalintoja ja tapettitaisteluita, sisustussuunnitelmia ja pakkauspaineita. Ja joulukin tulla jollottaa, toivottavasti se ei ihan unohdu kaiken tohinan keskellä!

Tänään kuitenkin eletään leppoistellen, otetaan vielä "pari" palaa suklaata* ja nostetaan villasukkien verhoamat koivet sohvan selkämykselle. Tänään vietetään muuten myös lapsen oikeuksien päivää - meillä sitä on juhlittu ylistämällä poikasen mahtavia pottailusaavutuksia ja antamalla pienokaisen itse köpsytellä pitkin rantapolkua rattaissa nököttämisen sijaan. Toivoa sopii, että Into osaisi myös arvostaa oikeuttaan nukkua pitkät päiväunet...

Nautinnollista sunnuntaita!

*Mainitussa sunnuntailiitteessä oli tänään mahtava suklaatesti, jossa piti tunnistaa lähikuvien perusteella suklaapatukoita. Sain viidestätoista kymmenen oikein, hah! (Ne loput viisi olivatkin sellaisia, joita en ole ikinä edes maistanut, kuten mainonnallaan boikottia kerjäävä Kinder Bueno.) Lehden analyysin mukaan olen herkkuasialle omistautunut ja todennäköisesti elämässä erityisen hyvin menestynyt. Ainakin puolet arviosta meni siis aivan nappiin! :D

Kodin

2011-11-17T20:14:00.000+02:00

Tänään matkustin kodin ja keskustan välisen matkan bussilla. Kävin pankissa, apteekissa, ravintolassa ja kaupassa. Yliopistolla teeskentelin käyneeni. Pojat olivat sillä välin käyneet kirjastossa. Ja kaupassa.

Ostin myös kaikenlaisia kodintarvikkeita myyvästä liikkeestä juhlavan valosarjan, eli meidän kesken partilaitsit.

Halusin, että ne ripustetaan heti kodin sydämen eli keittiön ikkunaan. Olohuoneessakin ne olisivat kyllä kivat. Tai makuuhuoneessa, siellä kun ei ole edes kattolamppua. Aloitetaan partyfiilis kuitenkin keittiöstä, sinne kaivataankin vähän juhlahumua. Vähän hassusti ne roikkuvat, roikkukoot.

Tänään motkotin hiljaa mielessäni kodin siisteydestä ja lattialle jätetystä käytetystä pyyhkeestä.

Iltapäivällä joimme muffinssikahvit pitkällisen päiväunitaistelun (onko tämä joku vaihe, ei voi jaksaa enää kauaa...) jälkeen kodin hiljaisuudessa.

Onneksi sain kahviseuraksi torstaiseen tapaan uusimman Kodin kuvalehden. Sen kansi olikin täydellisesti matchatty omaan annokseeni.

...

Ja niin, tänään me ostimme oman kodin. Hui.

Musta on talvipuku

2011-11-16T14:53:00.000+02:00

Huomasitteko? Talvi taisi tulla! Eilen kiskoin omaan jalkaani villahousut ja kaivoin naftaliinista toppatakin, ja silti oli leikkipuistossa vähän vilu. Missähän myytäisiin katseenkestäviä ja 160-senttiselle rimppakintulle sopivia pilkkihaalareita, enhän minä muuten selviä tulevasta taaperotalvesta ollenkaan...

Intolla puolestaan on varsin lokoisat oltavat uusissa talvitermeissään, ihan kadehdin pientä poikasta kun sujautin sen suoraan sisävaatteissa muhkean lämpimään toppahaalariin. Ajattelinkin nyt uuden kauden korkkaamisen kunniaksi esitellä Inton talviasut ja -asusteet, näillä siis mennään kohti kylmyyttä ja päin pakkasia!

Pääosaa näyttelee luonnollisesti haalari, jonka hankin jo kesähelteillä. Olen kuullut kriittisiltä kuluttajilta kiitosta KappAhlin ulkovaatteista, ja kun sopuhintaan yhdistettiin yksinkertainen ulkonäkö, hoikalle sopiva malli ja musta väri, niin kaupat syntyivät hetkessä. Vähän tuo rintamuksen k-kirjain häiritsee, mutta ehkä sitä oppii sietämään. Testiulkoilun perusteella haalari on vallan mainio, helppo pukea, mukavan pehmeä ja silti kestävän oloinen. Vähän vaan hirvittää, miten hurjaa kyytiä venyvä lapsukainen mahtuu 86-koon haalariin koko talven, kun kyseinen koko on jo jäämässä body- ja housuosastolla pieneksi. Ehkä kylmyys kutistaa raajoja sen verran, ettei sentään toisille haalariostoksille tarvitse lähteä? Kaapista löytyy myös kirppikseltä kolmella eurolla ostettu 80-koon haalarinretale, mutta se jäänee hätävarahaalariksi.

Pipa päässä pakkasella, ja oikeastaan aina muulloinkin. Inton päässä keikkuu Po.Pista löytynyt tupsupipo, jollaisen laittaisin itsekin päähäni jos vain kehtaisin. Ihana on! Harmi vain, että värivaihtoehdot olivat sininen-punainen-musta. Väriläiskänä tupsulakki toimisi vielä paremmin, mutta koska en pidä sinisestä enkä oikeastaan edes punaisesta, enkä halua huudattaa lapseni sukupuolta, päädyin siihen synkimpään vaihtoehtoon. Hieno se on noinkin, ja sopii minusta Intolle kuin...no, lakki päähän.

Muuten päähinepuoli on haalittu vähän sieltä täältä, pinosta löytyy pari puuvillaista ja yksi merinovillainen kypärämyssy, vuorellinen villakypärä tuli kirppishaalarin kylkiäisinä. Väriskaala on mielikuvituksellinen musta, musta, harmaa, musta. Ai niin, ostinpa vielä muutamalla eurolla kaulurinkin poikasen kaulaan, sekin on musta. Ylläri. Niinhän se Rautiaisen Timppakin taisi laulaa - ylläni on talvipuku, ja talvipuku on...mustah!

Jottei meno menisi ihan synkistelyksi, täytyy johonkin väliin tunkea vähän väriäkin. Tällä kertaa asun gaypride-annoksesta huolehtivat Molon (tsih) sateenkaarihanskat, jotka ovat kyllä herkullisen näköiset ja testissä lämpimiksi todetut, mutta joihin on ilman vetoketjua rrrraivostuttavan vaikea saada pieni peukalo paikalleen. Jottei missä on peukalo -leikki veisi koko päivää, hankin kakkoshanskoiksi vetoketjulliset ja ilmeisesti muutenkin ihan näppärät talvitumput Stadiumista (jossa on muuten yllättävän hyvä lasten ulkovaatevalikoima, kannattaa käydä kurkkaamassa!). Kunnon pakkasilla käsiin kiskotaan ruskeat nahkaiset perintörukkaset. Sieluni silmin näen Inton nämä kädessä osoittelemassa joulupukkia joulutorilla..hihii.

Kun lämpömittari huutaa hoosiannaa, pistetään haalarin alle vielä villaa väliin. Ruskovillaan luotetaan tässä(kin) taloudessa, ja alennuskupongin voimalla ostin Intolle luonnonvalkoisen villahaalarin. Koossa oli vähän arpomista, ja vähän hämmentyneenä kiikutin kassalle 100-senttisen haalarin. Hihat ja puntit saa kyllä taittaa melkein kaksin kerroin, mutta selkämitta on ihan passeli. Poika lienee perinyt isänsä pitkän selän ja sen aiheuttamat vaatevaikeudet. Elämme toivossa, että tämä sijoitus palvelisi vielä ensi talvenakin.

Jos taas keli kääntyy loskan puolelle, lienee lisäsuoja tarpeen. Urheilukaupan puolella törmäsin mustiin (!) kurahousuihin, joten nappasin nekin mukaani. Keväällä ja syksyllä käytössä olleet perintö-kurikset ovat jo aika niukan oloiset, ja näillä pärjätään varmasti kevätkin.

Aina ulkona olo ei tarkoita lumessa riekkumista tai pulkkamäkeä, vaan välillä piipahdetaan kaupassa tai kärräillään pikakyydillä vaikka kirjastoon. Silloin haalarin pukeminen-riisuminen-pukeminen on vähän työlästä, joten tilalle otetaan toppatakki. Tämä kaveruksilta kympillä ostettu käyttämätön toppis on niinikään alunperin KappAhlista, ja se on ollut käytössä jo nyt syksyllä kaupunkireissulla. Varsin hyvä ostos, sanon ma!

Vaikka muuten pidänkin lastenvaatteista ja olen jopa kunnostautunut ulkovaatteiden ostamisessa hyvissä ajoin, niin jostain syystä kenkäostokset ei kiinnosta yh-tään. En millään jaksaisi vertailla teknisiä ominaisuuksia, mittauttaa jalkapohjaa, laskea käyntivaroja tai etsiä järkyttävän kalliita popoja alennuksesta. Niinpä mennään sieltä missä aita on matalin, ja annetaan muiden tehdä esityö! Inton kengistä suurin osa on siis ostettu käytettynä, niin myös talvea varten hankitut Tepsut. Hyvin näyttää kävely niillä sujuvan, tosin herkästi palelevaiset varpaat taitavat kaivata koville pakkasille vielä jotkut lämpimämmät saappaat. Argh.

Ai niin, löytyy meiltä toki villasukkiakin, ilman niitä en päästäisi edes itseäni pihalle :)

Nyt ollaan valmiina hohtaville hangille, enää puuttuu se lumi! (Ja minulta sekä pipo että pilkkihaalari...)

Isimies kesälomalla

2011-11-15T15:51:00.000+02:00

Sunnuntaina me juhlimme isiä, niin taisi tehdä muutama muukin? Olosuhteiden pakosta vietimme jälleen viikonlopun mummilassa, mutta mikäpäs siellä maaseudun rauhassa oli juhlistaa sekä omaa että poikasensa isähahmoa.

Inton isimiehelle annettiin saunanjälkeislahjaksi olohousut, joissa kehtaa tallustella myös anopin tuvassa (tai olla nolosti matchy match lapsensa kanssa, tsah). Aamulla insinööri-isin kouraan puolestaan tyrkättiin kortti, jonka Into maalaili viime viikolla perhekerhossa - tai no, äiti roiski värejä kartongille ja Into sai sellaisen itkukohtauksen, joka vähän levitti niitä ympäriinsä... Taideteoksen nimi on osuvasti "Aamiainen", onhan siinä aivan selvästi nähtävissä paistettu kananmuna, pekonia ja tuoremehua. Kyllä tuosta meidän poijaasta vielä remprantti koulitaan.

Omalle isälleni tarjosin lähinnä lämmintä kättä, ja koko köörille värkkäämääni täytekaakkua. Sekalaisista aineksista koottu kerma-rahka-vadelma-Marianne-keksi-kakku oli oikein maukas, ja sainpa siihen kirjailtua erinäisillä leivonnaisilla vielä ISI-tekstinkin päälle. (Oma isäni kylläkin vihaa "isittelyä", joten jälkimmäinen i syötiin salamannopeasti...) Kakusta jäi todisteeksi vain vaa'an lukemat, sen verran sukkelaan se katosi Inton makeannälkäisten serkkulikkojen - ja vähän allekirjoittaneenkin - suihin. Into sai rinkelin, aika reilua.

Isänpäivät jatkuvatkin sitten meidän huushollissa koko viikon, sillä siippani pitää yhden varastoon jääneistä kesälomaviikoista. (Kovin kesäistä on kelikin: tänään kiskoin ensimmäistä kertaa Intolle talvihaalarin päälle. Siitä ja sangen synkistä talviasusteistamme kerrotaan kohta lisää!) Loma tulee kyllä tarpeeseen, ainakin minulle. Rästiin jääneitä opiskeluhommia pitäisi kiriä kiinni, ja pieni tauko tragikoomisiksi muuttuneisiin päiväuninukutuksiinkin tekee meikäläiselle ihan hyvää. Juuri nyt meillä angstataan nukkumattia pakoilevaa pienokaista ja koitetaan kunnon pullakaffen avulla saada koti-ilmapiiriä astetta antoisammaksi!

Samoilla sumpeilla juhlistetaan vähän myös sitä, että valtakunnan ykkösmeedia eli arvovaltainen Yleisradio on huomioinut Kantokiertueen ja siihen kuuluvat blogit Olotila-sivullaan. Aika kiva juttu!

Vastata saa

2011-11-12T00:00:00.000+02:00

Näin yön pimeinä tunteina, tämän maagisen päivämäärän viimeisinä sellaisina (ja nyt tarkoitan tietysti ensimmäisen maailmansodan päättymispäivää), on hyvä miettiä tärkeitä kysymyksiä.

- Miten yksi päivä voikin mennä ihan totaalisen pilalle pienten arkisten vastoinkäymisten takia? Lapsi kukkuu yöllä, valuu räkää päivällä, riekkuu ja riuhtoo kaksi tuntia eikä suostu nukkumaan päiväunia, töistä kotiutunut mies tekee kaiken väärin heti ensimmäisestä sanasta alkaen ja iltapuurosta löytyy ötököitä.

- Miten seuraava päivä voikin olla jotain ihan muuta, iloa aamusta iltaan? Lapsi kukkuu taas, mutta äiti pakenee sohvalle. Aamulla ystävä soittaa ja pyytää lounasseuraksi, minä pääsen lounaalle yksin, ilman riekkuvaa räkänokkaa. Luennolla on jopa hauskaa, ja sen jälkeen on aikaa käydä vähän ostoksillakin. Kotona odottaa iloinen pikkupoika, ja mies joka tekee kaiken oikein ja pussaa poskelle. Illalla pidetään sohvatreffit ja katsotaan hömelö elokuva.

- Mikä piru on se Maisa-kirjojen eläin, jolla on hiiren ruumis ja leveä raidallinen häntä? Omatunto kolkuttaa joka kerta (noin 75 kertaa päivässä), kun sanon lapselle sen olevan vain hiiri, jota se ei tietenkään voi olla, koska se häntä, ja koska Maisa on hiiri ja aivan erinäköinen.

- Kuinka monet housut taapero tarvitsee viikonlopun mittaiselle mummilareissulle?

- Mistä löytyisi taitava ja taiten hinnoiteltu remonttimies?

- Mistä ihmeestä poikanen on oppinut kyykkimään ylös-alas, kun joku (krhm) laulaa Munamiehen Pomppufiilis-kappaletta? Tai taputtamaan, kun yleisö televisiossa taputtaa?

- Miksei kolaa enää myydä litran pulloissa?

- Missä vaiheessa olen vanhentunut niin paljon, että luennolla vieressäni istuva tyttö piirtää muistiinpanoihinsa manga-hahmoja?

- Onko ihan hullua ostaa se ensimmäinen hyvältä tuntuva asunto, joka sattuu kävelemään vastaan?

Vastaukset otan kiitollisena vastaan - viimeiseen ei tosin kannata sanoa mitään, saattaapi olla liian myöhäistä :)

Huomenna me lähdetään taas maalle, jesjes junailua! Pitäkäähän erikiva viikonloppu ja muistakaa ottaa isisti sunnuntaina!

(Tämäkin postaus on luvattoman kuvaton, pahoitteluni. Täpinäiset sormet eivät meinaa pysyä edes näppäimistöllä ja kamera on hautautunut jonnekin elämän alle.)

Hauispasta

2011-11-09T20:46:00.000+02:00

Lounastimme eilen post-leikkipuisto-hengessä ja take-away-tyyliin kaverin kotosalla. Vegaanipöperöä syödessä ja syöttäessä huomasin, että poikanihan pitääkin pinaatista. Siitä innostuneena tekaisin tänään päivälliseksi oman pään reseptipankin avulla pinaattisen kasvispastan. Joku markkinointinero voisi varmaan nimittää moista vaikka Kippari-Kallen kierrepastaksi (vain ne kierteet puuttuvat) ja täten tehdä sen jälkikasvulle entistä houkuttelevammaksi. Muhennoksesta tuli niin maistuvaa, että pistänpä reseptin jakoon kaikelle kansalle.

Herkullinen hauispasta

1. Laita pastavesi kiehumaan
2. Silppua sipuli, muutama valkosipulinkynsi ja pilko komean kokoinen kesäkurpitsa.
3. Kuullota sipuleita oliiviöljyssä, lisää kesäkurpitsat.
4. Kun pastavesi kiehuu, heitä kyytiin sopiva satsi (täysjyvä)pastaa.
5. Lisää vihannesten joukkoon kourallinen punaisia linssejä (tai muuta vastaavaa kaapin perukoilta) ja tilkka vettä. Mausta ainakin pippurilla, ja makusi mukaan esimerkiksi chilillä, garam masalalla ja juustokuminalla (näitä yllättäen löytyi meidän maustekaapista...).
6. Viskaa vielä kattilaan pussillinen pakastepinaattia (tuorekin toki sopii). Anna muhia kannen alla 10-15 minuuttia.
7. Valuta kypsä pasta ja sekoita kastikkeen kanssa.
8. Pöydässä voit lisätä annokseen tujauksen sitruunamehua ja aikuisille hyppysellisen (ruusu)suolaa.
9. Nauti kylmän vesilasillisen ja kunnon (luomu)ruisleivän kera.
10. Tunne kuinka hauiksesi kasvaa ja voimasi vahvistuvat!

Pastapöperö upposi sekä omaan että perheen poikain suihin hyvällä ruokahalulla, tätä tehdään taatusti toistekin. Pinaatin ja kesäkurpitsan liitto on ennenkin todettu toimivaksi, ja linsseillä saatiin seokseen vähän lisätäytettä. (Kuvaushetkellä keitos oli jo popsittu parempiin suihin, kattilan pohjalle jäänyt sörsselssön odottaa huomista lounasaikaa...)

Hauispastan taikavoimia tarvitaan tässä perheessä varmasti lähitulevaisuudessa. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että meikäläiset ovat kohta paitsi velkavankeudessa, myös pienen pintaremontin ja suunnattomien sisustushaasteiden edessä. Tästä lisää lähitulevaisuudessa, ja paljon!

Toisella puolella

2011-11-08T20:37:00.000+02:00

Intosta on otettu kymmeniä, satoja, tuhansia valokuvia. Suurin osa niistä on tietokoneen ja kovalevyjen syövereissä, ensimmäisen puolen vuoden kuvat odottelevat teetettyinä sitä hetkeä, jolloin ne aseteltaisiin kauniisti albumiin. Moni parhaista kuvista on päätynyt tähän blogiin, osa on jätetty kotialbumin kätköihin.

Valokuvien joukossa on paljon ihania otoksia, mahtavia ilmeita, mielettömiä muistoja, pieniä arjen palasia ja isoja tunteita. On ensimmäisiä hymyjä, nauruja, helistimeen tarttumisia, ryömimistä, seisomaan nousua, kävelyä, nurmikon tunnustelua, joulunviettoa, ulkomaanmatka. Toki mukana on myös epäonnistuneita kuvia: pimeitä, tärähtäneitä, rumalla ilmeellä (yleensä äiti) tai liiallisella kuolalla (yleensä lapsi) kuorrutettuja räpsäisyjä. Vielä vauva-aikana yhdestä asennosta saattoi ottaa kymmeniä kuvia, nyt täytyy toimia sekunneissa että saa edes yhden liikkumattoman laukauksen.

Kameramme kulkee aika harvoin kodin ulkopuolelle, mutta täällähän me valtaosa ajastamme vietetäänkin. Kuvaustekniikasta huolehtii kameroita palvova puolisoni, laukaisimella olevat sormet kuuluvat ehkä useammin minulle. Koko perhe näkyy kuvissa aniharvoin, perheen pienin sen sijaan on mukana melkein joka otoksessa.

Mutta mitä seuraa siitä, kun digikamera annetaan pienen poikasen käpäliin? Taaperotaidetta tietenkin. Välähdyksiä arjesta intoperspektiivistä. Ei lavastuksia, ei kirjapinojen asettelua tai likaisten sukkien rajaamista kuvan ulkopuolelle. Rehellistä, leikkisää, sattumanvaraista.

Omakuva näyttää olevan Inton suosikkiaihe, yhteen kuvaan on kelpuutettu myös äitihahmo.

Osa kuvista tuo arkisen olohuoneen esille ihan uudessa valossa. Realismista on siirrytty astetta abstraktimpaan suuntaan. Ihan mahtavia otoksia, jos minulta kysytään. Selvää Kiasma-ainesta, vai mitä?

Oma suosikkini on ehkä kuitenkin tämä:
(se, miten poikanen on onnistunut saamaan panoraamatoiminnon käyttöön, säilyköön mysteerinä)

Tässäpä oiva isänpäivälahjavinkki: kamera lapsen käteen, kuva tauluksi ja taulu pakettiin. Onpahan varmasti uniikki teos, ja taiteilijalta saattaa saada jopa signeerauksen. Hauskaakin on, varsinkin pikkuherra valokuuvajalla, joka menee nappien painelemisesta ja omassa tahdissa liikkuvasta kuvasta ihan pähkinöiksi.

Vaan kun olisi aika pistää pillit pussiin, kameran akku lataukseen ja pieni fotograafintaimen yöpuulle, on tunnelma vähintäänkin tyrmistynyt:

...ja ei, emme sentään antaneet kultaakin (eli minua..) kalliimpaa järkkärinrohjoa (se on muuten Canon EOS 5D, jos jotakuta kiinnostaa) lapsosen käsiin, vaan Into sai leikitellä pokkari-Pentaxilla. Tällä menolla kyllä tarvittaisiin siitäkin iskun- ja vedenkestävä versio...

Kaikki kuvat viimeistä lukuunottamatta: Into. Hentoisen kuvanmuokkauksen suoritin minä.

Aamussa

2011-11-07T08:06:00.000+02:00

Viime aamuina olen herännyt hämmentävän aikaisin. Yleensä jo miehen herätyskelloon, ennen puoli seitsemää. Olen antanut lapsen nukkua ja miehen lähteä töihinsä, ja tassutellut yksin keittiön kautta koneelle.

Olen keittänyt kupillisen teetä ja lämmittänyt karjalanpiirakan leivänpaahdinradiossa. Kietoutunut kirkuvanpunaiseen turvaneuleeseen ja etsinyt villasukat jalkaani. Olen kahlannut asuntoilmoituksia ja sisustusblogeja, googlannut mahdollista uutta osoitetta ja pesukone ei mahdu ovesta.

Ulkona on vielä pimeää, talossa on hiljaista. Joku kolistelee hetken rappukäytävässä, yläkerran kaksivuotias lähtee kuuluvasti päiväkotiin. Keittiön ikkunasta näkyy, kuinka työmatkapyöräilijän otsalamppu syttyy. Kodissamme haisee tupakka, inhoan kasvotonta naapuria.

Makuuhuoneesta kuuluu tuhinaa ja peiton kahinaa. Pienin on taas herännyt yöllä ja tullut väliimme potkimaan. Näppäimistön ääni ja tietokoneen hurina täyttävät tilan. Olohuoneen pieni jalkalamppu valaisee, pian aurinkokin osallistuu.

Istun hiljaa, hämärässä. Odotan ja jännitän. Pienet puheet voivat joskus saada aikaan suuria asioita. Ikävöin tätä kotia jo etukäteen.

Makustellen

2011-11-05T21:15:00.000+02:00

Tänään on vedetty henkeä.

On keskusteltu asunno(i)sta, tapeteista, remontoinnista, siitä mistä haetaan äkilliseen herkunnälkään pulla tai pizza jos asumme kaukana kaikesta (tai no ainakin parin kilometrin päässä..), mahdollisuudesta saada äänetön tiskikone nykyisen helvetinkoneen sijaan, keittiön sinisistä tuoleista ja hirvittävistä homeongelmista.

On rötvätty sohvalla, luettu Maisa-kirjoja (ostin Intolle uuden, joten niitä on nyt peräti kaksi!), paukuteltu kattiloita, kuunneltu oman tahdon itkua ja katseltu krokotiilinkyyneleitä, ihasteltu äärimmäisen suloista lasta, hämmästelty sen käsittämätöntä mielikuvitusta ja omituisia pelkotiloja (torstaina: takit ravintolan naulakossa, tänään: Munamies), vastailtu lukemattomia kertoja pienen sormen ja kärsimättömän ääntelyn osoittamiin asioihin - lamppu, kello, Maisa, Arttu, kukko, kana, muumi, pöllö...

On syöty kanakiusausta, haettu alakerrasta kebabia ja lähileipomosta ällömakeat kermamunkit - ja tarjoiltu Pupumiehelle mielikuvituskeitoksia. On tuhahdettu lapselle joka välttämättä tahtoo testata sitruunaa ja kaivettu kamera esiin kun maistelu alkaa. On annettu Inton syödä ensimmäistä kertaa muroja ja maitoa yhdistelmänä, ihan omalla lusikalla. On annettu pieniin käsiin ihka oikea kamera, ja seurattu kuinka teknologiasta täpinöityvä taapero menee ihan pähkinöiksi. (Kameraan tallentunutta taaperotaidetta esitellään myöhemmin!)

On nautittu kotipäivästä, kiireettömyydestä, kauniista ikkunoista, rauhallisuudesta ja riekkuvasta jälkikasvusta. On oltu vaan.

On makusteltu ja mutusteltu, myhäilty ja märisty, möllötelty ja mietiskelty. Mukavasti.

(Huomenna ehkä kolmas kerta sanoo toden, kun suuntaamme katsomaan asuntoa. Siis sitä samaa, vielä kerran. Once more, with a feeling, vai mitä? :) Kiitos vielä kaikista asuntoahdistukseen liittyvistä kommenteista!)

Asuntoahdistus

2011-11-04T08:29:00.000+02:00

Nyt jyllää kotikuumeen jälkitauti. Asuntoahdistus.

Kävimme keskiviikkoiltana koko perheen voimin katsomassa sitä yhtä kotia, joka ensimmäisen esittelyn jälkeen jäi mieleeni mylläämään. Minä ihastuin vielä enemmän, mieskin vähän varovasti, Into tallusteli parketilla kuin kotonaan.

Nyt hirvittää. Saako ihminen ostaa ensimmäisen löytämänsä asunnon? Ei kai. Pitäisi tehdä vertailuja, arvuutella ja arpoa, pähkäillä ja pohtia. Toiset käyttävät tähän touhuun viikkoja, toiset vuosia. Maanantaina lainalupaus, keskiviikkona kotikäynti, sunnuntaina sopimuspaperit - ei kai se niin voi toimia?

Asunto on pieni, kuudenkymmenen neliön kolmio. Keittiö on kiva (ja valkoinen!), mutta ahdas. Kylpyhuoneessa on sinisiä kaakeleita. Ikkunalaudat eivät ole ihan yhtä leveät kuin meillä nyt. "Inton huone" on hassun mallinen. Kaappitilaa on kylliksi, muuta tilaa niukemmin.

Talo on vanha, ennen sotia rakennettu, ja hyvässä kunnossa. Isot remontit on tehty, yhtiö on hyvin hoidettu. Pihapiirissä on leikkipaikka, järven ranta on pienen pyrähdyksen päässä. Naapuruston pitäisi olla rauhallinen, lenkkipolut alkavat lähes ulko-ovelta. Bussipysäkille hilpaisee minuutissa - mutta linjoja kulkee vain yksi. Kauppaan on ehkä liikaakin matkaa, keskustaan täytyy talsia parikymmentä minuuttia.

Asunnon tunnelma tuntuu tutulta: kummallisia kulmia, persoonallisia piirteitä, vanhaa ja modernia käsi kädessä. Jokin sanoo: tämä on just sellanen meidän koti! Mutta riittääkö tunne? Mahtuuko makuuhuoneeseen pinnasänky? Onko keittiössä yhtään parannusta nykyiseen? Mitä jos meille tulee toinen lapsi, mihin se laitetaan? Käykö kukaan enää kylässä, kun asumme kaupungin värivalojen sijaan metsän siimeksessä?

Olen heräillyt öisin miettimään pohjapiirustusta, pohtimaan poikasen huoneen sisustusta, pähkäilemään sitä mihin sijoitetaan kuitenkin aina esillä oleva pyykkiteline. Nyt odottelemme, että isännöitsijä antaa osviittaa mahdolliselle seinien kaatamiselle - jos lupa heruisi, olisin vielä ihastuneempi.

Jos nyt jätämme tilaisuuden käyttämättä, olemmeko sittenkun-ajattelun riivaamia hölmöjä? Löydämmekö (tällä hinnalla) ikinä enempää neliöitä, avarampaa keittiötä, yhtä hyväkuntoista asuntoa, parempaa sijaintia, fiksumpaa pohjaratkaisua, kivempaa kotia? Vaan jos nappaamme ensimmäisen tarpeeksi hyvän, tuleeko markkinoille hetikohta paljon parempi, ja olemme vielä hölmömpiä? Pitääkö tässä ajatella järjellä, saisiko vaan tunteilla?

Voi miten tämä onkin heti näin vaikeaa.

Kotikuume

2011-11-01T19:35:00.000+02:00

Minuun on tarttunut jokasyksyinen tauti. Kotikuume. Haluan kodin, ikioman kodin, ihkaoman pikku pesäkolosen, jossa on hyvä olla ja yrittää. Tämä asunto on ihan kiva, pieni, sievä ja persoonallinen, mutta se ei ole oma. (Eikä enää edes järin tilava, kun touhutaapero on ottanut jalat alleen.)

Eilisellä pankkivisiitillä virkailijarouva näytti asuntohaaveille vihreää valoa (sen jälkeen kun olin kertonut kenen tyttäriä oikein olen - kotiseutukorruptio kunniaan!) ja lupasi että lainaa kyllä heruu kunhan löydätte sen unelmakämpän. Notta nyt sitten etsitään, ihan tosissaan.

Jos yksipalkkaisen ja kolmihenkisen perhekunnan rahkeet riittäisivät megalomaanisiin lainoihin ja lyhennyksiin, toivelistalla olisi tällainen koti:

- kolmio vanhasta kerrostalosta, keskustan tuntumasta
- korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat, isot ikkunat
- valkoinen avokeittiö
- eteinen, johon mahtuu vaatteet ja vaunut
- kylpyhuone, jota ei tarvitse remontoida, johon mahtuu pesutorni ja joka ei sisällä sinisävyisiä kaakeleita
- oma sauna ja parveke
- pienellä pintaremontilla personoitavissa oleva
- talossa hissi
- kauppa kulman takana, kahvilat ja leikkipuistot kävelymatkan tai pienen bussipyrähdyksen päässä

Koska lompsa on laiha eikä verotiedoillakaan pääse kerskumaan, on tyydyttävä vähempään. Miehen kanssa käydään keskustelua siitä, mikä on ehdotonta ja mistä voidaan tinkiä. Mies haluaisi saunan, minulle riittää suihku. Minä en halua muuttaa tuntemattomaan lähiöön, mieskin haluaisi säilyttää käveltävissä olevan työmatkansa. Tiskidiskoa pyörittävä siippa kaipaa keittiöön laskutilaa ja avaruutta, minä haluan tilaa isommalle pöydälle ja näköyhteyden olohuoneeseen. Vaatimustasomme on siis tällä hetkellä tämä:

- kolmio vanhahkosta tai uudehkosta talosta, keskustan tuntumasta
- huoneet edes kohtalaisen kokoiset, ikkunoista plussaa
- avokeittiö, tai avara keittiö, tai no ainakin vähän nykyistä pikkuköökkiä isompi
- eteinen, johon mahtuu vaunut
- kylpyhuone, johon mahtuu pesutorni ja jossa pystyy suihkuttelemaan ilman oksennusrefleksiä
- lämmin vesi, ulkoilmaa ikkunoiden takana, sauna ja parveke saa puuttua
- pienellä pintaremontilla personoitavissa oleva
- talossa hissi
- kauppa parin kilometrin säteellä, kahvilat ja leikkipuistot siellä missä sattuvat olemaan

Kun taas katsoo Tampereen asuntotarjontaa ja ynnää siihen budjettimme ylärajan, saadaan aikaan surullisia tuloksia. Jos meille kelpaisivat pahamaineiset päättärilähiöt (tai teekkareiden kansoittama Hervanta..), saisimme halvalla hyvännäköisenkin kodin. Koska olemme kiintyneet keskusta-elämään, ovat vaihtoehdot vähissä. Tätä meille tarjotaan:

- kolmio talosta, keskusta jossain kartan toisella laidalla
- huoneita on, tosin makuuhuoneesta on kulku keittiöön tai kattokorkeus on tarkoitettu kääpiöille
- keittiö, tai ehkä keittokomero, kalustus aitoa retroa ja lattia muovia
- eteinen, johon on tuotu tilantuntua palapeileillä
- kylpyhuone odottelee putkiremonttia, siniset/kellertävät kaakelit, istuma-amme
- taloyhtiössä sauna, ikkunoista avautuu kiinnostava kaupunkimaisema eli tyylikäs tiiliseinä
- remontoijan unelma, remontoi tästä itsellesi moderni koti, neliöitään isompi jne.
- talossa portaat, hissikin ehkä toimii
- kaikki palvelut lähellä - ainakin se yksi kauppa ja terveyskeskus

En edes aloita huokailuja tapettivalinnoista, seinissä näkyvistä hikiläiskistä, putkiremontin hankesuunnittelu aloitettu -lausekkeista, puupaneeliunelmista tai muista mieltä masentavista asuntolöydöistä. (Tai niistä ihanuuksista, jotka huitelevat sata tahi kaksi donitsia laina-arviomme yläpuolella.) Ja minä kun luulin etten ole edes kovin kranttu! Kuuskyt neliötä, kohtalaisen hyvässä kunnossa ja kohtalaisen läheltä keskustaa - se riittäisi! Omaa pihaa en kaipaa, en edes välttämättä sitä parveketta.

Tasan yksi kotiehdokas on jäänyt mieleen kummittelemaan, ja löydänkin itseni tuijottelemasta sen pohjapiirrosta kymmenen kertaa päivässä. Sitä pitäisi varmaan mennä katsomaan (uudestaan), ihan vaan varmuuden vuoksi - jospa tähän kuumeeseen vaikka löytyisi lääke ilman sen suurempia kipuiluja.

Miten te asutte, mistä haaveilette, mihin olisi mahdollisuus?

Kotihaaveita kuvittaa illan hämyssä leikkinyt lapsonen, joka inspiroitui Neljän tähden illallisesta, kyllästyi (meidän muiden esimerkkiä seuraten..) ahtaaseen keittiöön ja aloitti coq au vinin kokkauksen olohuoneen puolella.

Susirajan takaa

2011-10-30T14:16:00.000+02:00

Arvaattekos mitä? Me tultiin maalle! Puksuteltiin tänne perjantaina ja aiotaan loisia mummilan nurkissa ainakin huomiseen asti. Lokoisaa on, ja melkoista hulivilihärdelliäkin välillä. Tänä viikonloppuna me ollaan

- ihmetelty isovanhempien upouutta keittiötä ja lisääntynyttä lattiatilaa, jolla voi pieninkin poika pistää melkein juoksuksi

- keräännytty kolmilapsisena ja viisilapsenlapsisena joukkiona juhlimaan äitimummin syntymäpäivää

- syöty synttärikakkua myös aamupalaksi

- taisteltu päiväunista ja vähän yöunistakin, mutta myös nukuttu kuin pienet porsaat hämärän hyssyssä ja täydessä hiljaisuudessa

- käännetty kellot kohti talvea ja pohdittu, josko nyt pitäisi aikaistaa myös lapsosen rytmiä ja täten ehkä herätä aamuisin jo kahdeksalta

- saunottu ensimmäistä kertaa kolmeen pekkaan - pikku-Into oli ylälauteilla ihan elementissään, ihmetteli kiukaan sihinää ja puljasi paljun ja pikkulelujen kanssa

- hyödynnetty kylän oman päiväkodin pihaa ja sen leikkivälineitä

- ammennettu jauhelihakeittoa kymmenen litran kattilasta, syöty piimäjuustoa ja voileipäkakkua sekä korkattu illan päätteeksi sihisevä siideri ja rapiseva sipsipussi

- seurattu sivusta, kuinka pienin serkuskatraan jäsen osallistuu leikkeihin ihan eri asenteella, kulkee isompiensa perässä, pistää palikoita laatikkoon ja lykkii nukenrattaita pitkin pihaa - ja huutelee ÄTÄ ÄTÄ ÄIJÄ kaikelle mahdolliselle

- kuunneltu pieniä pianisteja

- huomattu, että seuraavalla maalaisreissulla meidän perhekunnan olisi hyvä omistaa a) auto, b) ajotaito ja/tai c) taaperomallin turvaistuin (kyllä tuo kymmenkiloinen pötykkä vielä saatiin vauvakaukaloonkin survottua, mutta olihan se vähän koomisen näköistä..)

- iltakävelty sysimustassa maalaismaisemassa

- puhuttu asuntokaupoista, lainoista ja takauksista, koroista ja pankeista

Tänään jumitetaan isossa pirtissä omalla porukalla, kun vanhukset ovat radalla. Äsken kahmittiin kaukalollinen pastaa kiduksiin ja nyt kuulostellaan, koska yläkerrassa koisaava poikanen kierähtää sängystä alas. Huomenna passitetaankin Into mummin mukana perhekerhoon ja painellaan rystyset valkoisina pankki-ihmisten juttusille. Hui!

Kuvaajana on toiminut kännykkäkamera, koittakaa kestää...

WEdnesday

2011-10-26T22:19:00.000+03:00

Koska tästä päästä ei irtoa enää edes laskentatoimen ahdistavia kustannuslaskelmia (tentti ohi, kaiken saa unohtaa!) saati yhtään järkevää ajatusta imetyskeskusteluun, ajattelin pyhittää tämän päivän kameralle. Siis meidän päivä kuvin ja sanoin, jälleen kerran! Tällainen ol meidän lokakuinen keskiviikko:

klo 9

Herään makuuhuoneen valoisuuteen. Into on ottanut viime aikoina tavaksi herätä keskellä yötä, jolloin höveli isimies heivauttaa lapsosen meidän sänkyyn. Plussaa: poika nukkuu heräämättä aamuun asti. Miinusta: minä herään x kertaa, kun joku pieni koheltaja potkii unissaan naamaan tai möyrii pyllyllään tyynylleni. Molempia: aamulla nukutaan ihan törkeän pitkään - ja missataan täten lähes kaikki harrasteet ja muu aikataulutettu sosiaalinen elämä. Viime yönä Into kömpi meidän sänkyyn vasta aamuaikaan, joten olen herätessäni jopa virkeä. Vieressäni makaa umpiunessa sängyn reunaa uhkaavasti lähestyvä taaperoraato.

klo 9.15

Käyn vessassa, pesen hampaat ja meikkaan. Samalla luen kännykästä blogin uusimmat kommentit. Niitä onkin viime päivinä piisannut, hih. Koitan keksiä jotain päällepantavaa, ja päädyn avoin päiväkoti -ystävälliseen komboon: pitkässä paidassa on hyvä kykkiä lattialla leikkimässä, villainen neuletakki taas tuo lämpöä säästöliekillä lämmitettävään kerhotilaan.

Laitan aamujugurtit valmiiksi ja käyn kurkkimassa, josko seuralaiseni malttaisi jo herätä. Ei vielä, sängystä tuhistaan. Ehdin kuvailla huushollia ja pyöritellä peukaloitani. Makuuhuoneen lattialla odottaa pieni vuori pestävää pyykkiä, olohuoneen sohvalla taas viikkausta odottava kuivien kasa. Telineelläkin on pöksyt poikineen. Pyykki, tuo uusiutuva luonnonvara! Päätän palata aiheeseen myöhemmin.

Aloitan oman aamupalani ja avaan poikkeuksellisesti Aamulehden keittiön pöydän ääressä. Jään lukemaan artikkelia raskaana olevan maidonjuomisen ja vauvan maitoallergian yhteydestä. Hmm, minä toden totta join raskausaikana (kuten muutenkin) "liian vähän" maitoa. Pitäisiköhän tästä jopa syyllistyä? (Ensimmäisenä kyllä syyllistän jutun otsikon keksinyttä tolloa, voi huoh.) En kuitenkaan pääse jutussa loppuun asti, sillä makkarista kuuluu vihdoin älämölöä. Hän on herännyt!

klo 9.45

Riisun uninöhnöiseltä Intolta pyjaman ja rynnistämme potalle. Vessalukemisena on Pieni vilkutuskirja, ja suihku osuu oikeaan osoitteeseen. Hurraamme hillitysti.

Taaperon touhuamisaste heti aamusta on kadehdittava. Into osoittelee läpi tutut asiat: pupumiehen, dinot, äidin paidat, Maisa-kirjan. Yritän pysyä pikkutorpedon perässä ja puen pojalle vaatteet ja vaipan. Raitiainen ei millään malttaisi lopettaa lukemista, vaikka aamupala kutsuu jo.

klo 10.15

Into syö jugurttinsa hyvällä ruokahalulla. Kyytipojaksi maitoa ja jälkkäriksi ksylitol-pastilli. D-vitamiinikin hulahti jossain välissä alas, nykyään sekin on pastillin muodossa. Minäkin särpin jugurttiani, se on tosin ehtinyt lämmetä ja murot muuttuneet möhnäisiksi, yh.

Inton päivänasu koostuu tämänhetkisistä lemppariuutuuksista: aurinkoinen oravapaita ja hoikkia sääriä korostavat pillisammarit. Tästä se päivä alkaa!

klo 11

Arvomme päivän tekemisiä. Olemme auttamattomasti myöhässä avoimen päiväkodin muskarihetkestä, mutta päätän kuitenkin lähteä paikalle. Ulkovaatteet päälle, varavaipat kassiin ja ulos! Lyhyellä maisemareitillä Into osoittelee mitä milloinkin ja äiti selostaa nähtävyyksiä.

klo 11.15

Saavumme Huusholliin, keskiviikkoaamupäivien pelastajaan. Paikalla on tuttuja naamoja, loistavaa. Into ei yhtään lämpene sormiväreille, mutta ruokaleluilla leikkiminen on ihan jees. Hauskinta on kuitenkin talsia pitkin käytäviä äiti perässä kulkien... Puoli kahdeltatoista isossa salissa esitetään dia-satu. Into jaksaa kuunnella vähän, mutta innostuu sitten ikätoverinsa kanssa seinustalla säilytetyistä kitaroista. Istumme hämärässä salissa kuitenkin sadun loppuun asti. Sitten voikin taas töllöillä ympäriinsä ja testailla uusia leluja.

klo 12

Ruoka-aika! Kolmen euron keittolounas kahdelle on kova sana. Into on tietysti onnessaan, kun keitosta löytyy nakki poikineen. Istumme pienen pöydän ympärillä kuin kerholaiset ikään.

Lounaan jälkeen on vielä vähän aikaa ~~sotkea paikkoja~~ leikkiä kavereiden kanssa. Taaperot touhottavat ja äidit korjaavat jälkiä. Pian kaikilla alkaa päiväuniaika lähestyä, ja lähdemme porukalla kohti koteja.
Me kierrämme vielä kaupan kautta, kotitalon hississä käymme naapurinsedän kanssa lyhytsanaisen keskustelun laajakaistoista.

klo 13.30

Kotona taas! Laitan pikavauhtia yhden satsin pyykkiä pyörimään, vaihdan farkut kotiverkkareihin ja katsastan postin. Ilahdun: tilaamani kalenteri on saapunut postiin. Ärsyynnyn: Porvoon kaupunki muistaa minua vuosien takaisilla kirjastomaksuilla. Perintätoimistolla uhkaileminen tepsii, gradukirjojen pimittäminen ei liene ulosoton arvoista!

Annan Intolle pienen maitotilkan ja ksylitol-pastillin, kokeilemme onnea potalla ja siirrymme makuuhuoneen puolelle. Unisaduksi luetaan vähän loruja, mutta Into ei malttaisi mennäkään nukkumaan. Ennustan tunnin huutokonserttia, mutta hermostunut lapsonen rauhoittuukin kohtalaisen nopeasti silittelyn, hytkyttelyn ja repeatillä lauletun Metrolla mummolaan -laulun avulla. Pinnasängyn yllä roikkuminen palkitaan nukkuvalla poikasella.

klo 14.15

Äidin oma aika! Yleensä pyhitän päiväunihetken kahville, herkulle ja blogeille. Nyt haluan kuitenkin toteuttaa jo aamulla syntyneen mieliteon: aion leipoa banaanikakun. Inspiroiduin yläkerran naapureista, jotka taloyhtiön ilmoitustaululla kutsuvat kaikki huomenna kotiinsa maistamaan reilun kaupan herkkuja. Ajattelin uskaltautua kylään, mutta en tiedä olisiko soveliainta viedä jotakin mennessään. Ostin kaupasta aineet Reiluun banaanikakkuun, ja tekaisen sen ihan vaan varmuuden vuoksi - myös iltaa ajatellen. Taikinasta tulee maukas, toivottavasti kakku onnistuu. (Kakunteon alkajaisiksi tajuan, että olen jälleen kerran muistanut väärin sen, puuttuuko meiltä leivinjauhe vai vaniljasokeri. Tästä tulee kohta yleinen vitsi.)

klo 15

Into nukahtaa uudelleen 45 minuutin aikamerkin jälkeen, joten minulla on vielä vähän omaa aikaa. Keitän sittenkin kahvia ja kaivan jämäsuklaanamuset esiin. Istahdan koneelle ja alan näpytellä päivän tapahtumia muistiin.

klo 15.45

Kellontarkka lapseni herää, tiskikone piippaa ja pyykkikone naksahtaa. Kakkukin pitäisi saada uunista ulos! Tärkein ensin, eli Into potalle. Vaippa onkin ihan kuiva ja pottasaalis sen mukainen, jejee. Heitän pyykit kuivuriin, laitan uuden satsin pesuun ja päästän kakkusen uunista ulos. Into on loistotuulella, kotona tuoksuu banaani ja joulu.

klo 16

Isi tuli! Mies tuo tullessaan tuliaisia vaaleanpunaisessa kassissa. Lounaspizzan leftoversit - nagyon romantikus, kuten unkarilaiset toverimme sanoisivat. Into toivottaa isin tervetulleeksi, setvimme vähän päivän tapahtumia ja istahdamme välipalapöytään. Into popsii banaania ja muroja. Mies käväisee vielä kaupassa ostamassa puuttuvia tarpeita, me luemme sohvalla Maisa-kirjaa.

klo 18

On viikon ainoa vapaailtani, ja olemme sopineet treffit ystäväni kanssa. Naapurikorttelin kaverus saapuu iltakylään, minua ilahduttaa ja Intoa ujostuttaa. Passitan miehenkin ansaitulle vapaalle, hän suuntaa kohti elokuvateatteria. Syömme Inton kanssa iltaruoaksi eilisen jämät, Vauva-lehden inspiroimaa kanakiusausta. Sitten keitetään teetä, maistetaan banaanikakkua ja käydään läpi suhteet ja sutinat. Turinoinnin lomassa yritän saada jälkikasvun käyttäytymään, ihan hienosti pikkuisäntä kyllä pienen alkukankeuden jälkeen edustaakin. Myös ystävätär pääsee perehtymään Maisa-kirjan henkilöhahmoihin...

klo 20

Mies tulee leffasta, kaveri lähtee kotiinsa. Iltatoimet alkaa. Suihkutellaan yhteisvoimin, mies pukee Intolle pyjaman ja syöttää iltapalan. Minä viikkaan päivän pyykit (kolme koneellista!), korjaan lelut paikoilleen ja pistän iltasadun ja hammastahnat paikoilleen. Sitten sujahdan suihkuun, mies lukee viimeiset Maisat poikaselle.

Hyvänyön suukko, ja pojat jäävät makuuhuoneeseen taistelemaan unesta. Minä käyn keittiössä siivoamassa iltapalan jäljet, mutta luovutan pian. Kaaos saa odottaa huomiseen.

Istahdan siis härskisti tietokoneelle ja alan katsella päivän kuvasaldoa - yli 200 otosta, heh. Makuuhuoneesta kuuluu pirteä älämölö, puhhuijaa.

klo 21.30

Vihdoinkin makuuhuone hiljenee, lapsi nukahtaa ja mies kömpii iltaseuraksi. Lämmitämme pizzaa ja katsomme telkkaria. Saatammepa vähän haukata sitä banaanikakkuakin. Tai ainakin sitten kun saan päiväraporttini valmiiksi...

Näin meni meidän keskiviikko, toivottavasti teilläkin oli kiva päivä!

Elämä tasapainossa

2011-10-23T21:18:00.000+03:00

Männäviikolla postiluukusta kolahti (oman äitimuorini lahjoittama, siis aika pitkälti piilomainostamaton ;)) uusin Kodin Kuvalehti. Elämänkohtaloiden ja piirakkareseptien välissä oli artikkeli äitiydestä, jonka yhteydessä oli eritelty viisi erilaista äitityyppiä.

Olen ennenkin avautunut äitiydestä, siihen liittyvästä mystisestä myytistä, suorituspaineista ja syyllistämisestä - ja siitä, miten minun on vaikea ymmärtää tätä kaikkea. Eilinen imetyshajatelma kertoo ehkä jotain suhtautumisestani äitiyteen, tai sitten ei. Olen yrittänyt ottaa tämänhetkisen elämäntehtäväni rennosti, ilman turhaa stressiä tai syyllistymistä. Ja mielestäni olen siinä jopa jotenkuten onnistunut, ainakin viihdyn toimenkuvassani hyvin. En myöskään tiedä mihin äitilokeroon minut pitäisi asettaa, Inton äitinä oleminen riittää minulle. Äitiyteni arvoa en ole lähtenyt mittaamaan, enkä koe sitä edes yhtään tarpeelliseksi. Lapsi on tyytyväinen ja minä myös, jotain on siis tehty oikein.

Muuuutta. Koska huumorin kukka on kaunein kukka ja pienellä keventämisellä paranee sekä poniravi että ruokavalio, sukelsin (ihan himpun verran rasittavan) lehtiartikkelin jälkeen kyseisen aviisin nettisivuille, erittäin tieteelliseltä ja pätevältä vaikuttavan Millainen äiti olet? -testin pariin.

Kysymykset oli selvästi suunnattu minua vähän vanhemmille ja vanhempien lastenkin äideille. Esimerkiksi kohtaan työelämän ja perheen yhdistämisestä vastasin tämänhetkisen keveän opiskeluelämän perusteella, joka aiheuttaa kaikkea muuta kuin riittämättömyyden tunteita. Vastasin myös ostavani mieluummin vaatteita ja tavaroita itselleni, vaikka todellisuudessa ostan kyllä helpommin ja useammin asioita Intolle kuin minulle. (Tai siis lähinnä vaatteita, aloin oikein miettiä että koska olisin viimeksi ostanut Intolle jonkun tavaran.. :D Kesällä Tukholmasta yhden lelun? Vai lasketaanko uusi hammasharja?)

Mutta mitäkö tuli tulokseksi? Helpotuksen huokaus, sain saaliikseni vaihtoehdoista houkuttelevimman. Olen siis täten todistetusti elämä tasapainossa -äiti.

"Olet elämä tasapainossa -äiti. Sinä mukaudut tilanteeseen kuin tilanteeseen. Lasten saaminen ei välttämättä ollut opiskeluaikoina ykköshaaveesi, mutta hienosti ne ovat työn ja parisuhteen ohella voimavaroina elämässäsi olleet. Työelämä, itsensä toteuttaminen ja jatkuva kehittyminen ovat sinun juttusi eivätkä lapset siitä kärsi. Perheesi voi hyvin, välillä ostetaan luomulihaa ja kokataan pitkän kaavan mukaan ja välillä syödään valmisruokia. Joka päivä ei ehditä yhteisen pöydän ääreen kokoontumaan ja aina lapset eivät ehkä syö niin terveellisesti kuin haluaisit. Taloutesi sallii panostamisen kauniiseen kotiin, lasten harrastuksiin ja - välineisiin sekä itseesi. Kun äiti voi hyvin, perhekin voi hyvin ja parisuhde. Netti on sinulle verkostoitumisen ja informaation väylä, nettishoppailu on aika kätevää vaikkapa trendikkäimpien vaatteiden tai sisustustuotteiden hankintapaikkana. Ja aikakauslehden kanssa on ihana rentoutua ja ottaa se oma hetki."

Aika nappiin meni tämä kuvaus, vaikka taloustilanteemme ei ehkä kovin salliva olekaan enkä minä taida edes tietää mistä niitä trendikkäimpiä vaatteita hankitaan... Internetin ihmemaasta olen kuitenkin löytänyt oivan kanavan ajatuksieni ja arkeni purkamiseen, sekä kaupanpäällisinä loistavia tuttavuuksia. Täydellisesti kuvaus osui oikeaan ruoka-asioissa - perjantaina meidän kyökissä syötiin nakkeja ja lohkoperunoita, viikonloppuna kokeilin uusia reseptejä, linssikeittoa, mozzarellabroileria ja limellä ryyditettyä lohipastaa. Ja ostettiin me vieläpä lähileipomosta luomuleipäkin ;)

Lehden mukaan vaan me tasapainoiset äidit ollaan iältämme yli kolmevitosia. Kääk! Vanhenin hetkessä vuosikymmenen...

Noh, kerrohan, millainen äiti sinä olet?

PS. Sata lukijaa!! 100! Jestanpoo ja jänisräikkä! Tervetuloa mukaan, uudet tuttavuudet, kiitos seurasta vanhat kamut! Toivottavasti viihdytte kyydissä jatkossakin, nyt mennään eteenpäin sata lasissa :)

Imetysviikon inputti

2011-10-22T17:46:00.000+03:00

Kansainvälisen imetysviikon viimeisiä päiviä viedään, ja minäkin päätin iskeä oman lusikkani tähän äidinmaitosoppaan. Viikon teemana on Puhu imetyksestä, ja senhän minä osaan! ;)

Imetystä, kuten montaa muutakin vauvaan liittyvää tai liittymätöntä asiaa on luonnollisesti helpointa analysoida jälkikäteen, kun tilanne ei ole enää päällä - eikä hormonitkaan hyrrää samalla tehokkuudella. Inton imetyshän loppui jo kesällä, kun pojalle pätkähti mittariin kolmentoista kuukauden ikä ja äidille kymmenen raskauskilon ja ainakin viiden muun kilon menetys (joka ei tällaiselle puolensataa kiloa normaalisti painavalle hukkapätkälle ole kovinkaan toivottava olotila, toim. huom.).

Kirjoitin jo heinäkuun helteissä tunteikkaan reportaasin rintamalta (joka muuten keräsi ilahduttavan ihania kommentteja!). Tuolloin imetyksen lopetus oli näköpiirissä, Into oli onnistuneesti siirtynyt juomaan kaupan kasvimaitoja ja minä keskityn haikeuden sijaan haikailemaan juustoja ja suklaata. Tuosta tekstistä löytyy tarkemmat kuvaukset meidän imetystaipaleesta, alun verta-hikeä-kyyneleitä-meiningeistä allergikon imettämisen sotatantereeseen. Mutta miltä tuntuu nyt, kun imetys on meidän kahden osalta historiaa ja keskustelu (silti!? :D) käy aiheesta kuumana?

Minä en raskaana ollessani tai edes imetyksen alettua tajunnut, mikä järjetön taistelutanner imetysrintama oikein onkaan. Jossakin matkan varrella omaksuin sen ajatuksen, että äidinmaito on minun lapselleni paras vaihtoehto ja imetys minulle paras tapa ruokkia lastani. Koin sen luonnolliseksi, helpoksi, terveelliseksi ja normaaliksi. Lähipiiristäni löytyi sekä täysimettäjiä että korviketta ilolla käyttäjiä, imetyksen loppumista surreita ja osittaisimetykseen tyytyneitä, joiden seurassa en kokenut tarpeelliseksi tuoda ilmi omaa "valintaani" tai analysoida muiden asioita. Imetystietojeni ja -taitojeni kasvaessa aloin kuitenkin kokea, että monella äidillä on valitettavan vääristynyt kuva imetyksestä, maidontuotannosta, tyytyväisestä lapsesta tai korvikkeen koostumuksesta. Viattomissa vauvajumpan pukuhuonekeskusteluissa lentelivät omituiset kannustukset ja kertomukset: "anna vaan pulloa niin saatte kaikki nukuttua paremmin", "mä olen alusta asti antanut korviketta lisäksi, ja jostain syystä maidontulo sitten parin kuukauden jälkeen loppui", "ei imetys tee hyvää äitiä".

Puolituttujen äitien seurassa osasin vaieta, ja ihmettelin käsityksiä vain kaltaisteni imetysnatseiksi muuttuneiden maitokoneiden kanssa. Eikö vauvan kuulukin herätä monta kertaa yössä syömään? Korviketta antamalla oma maidontuotanto automaattisesti vähenee, eikö ne ymmärrä sitä? Miksei imetys tee hyvää äitiä, miksei siitä saa olla ylpeä, miksi omaa imetyksen onnistumista pitää jotenkin peitellä tai hävetä? Miksi imetyksellä ylipäänsä arvotetaan tai arvostellaan aina äitiä, lapsestahan siinä pitäisi olla kyse?

Minä tiedän, että kaikissa tilanteissa, kaikilta äideiltä, kaikilta vauvoilta tai kaikissa perheissä imetys ei onnistu. Ja tällöin on onni, että kaupasta löytyy hyllytolkulla turvallista ja tutkittua äidinmaidonkorviketta. Mutta se on kuitenkin korviketta, ainetta jolla korvataan se aito asia.

Minä myös luulen, että olen oman imetykseni suhteen ollut onnekas. Alun verensokeri- ja bilirubiinisotkujen jälkeen imetys lähti hyvin käyntiin, maito nousi kai aika nopeasti ja sitä aivan varmasti tuli tarpeeksi - sen verran monta kertaa meinaan heräsin yöllä maitolammikosta. Into oppi oikean imuotteen, imetyksen aiheuttama saatanallinen tuska ja verenmaku vauvan suussa -tilanne helpotti parissa viikossa, vältyin rintatulehduksilta ja sain tarvittaessa myös pumpattua helposti maitoa pakastimeen. Sankariäitien semifinaaleihin voisin pyrkiä vain sillä glorialla, jonka yhdeksän kuukauden maidoton ja munaton ruokavalio toi tullessaan. Ja jos kohtaamiltani lastenlääkäreiltä kysyttäisiin, ansaitsisin sillä lähinnä diskauksen koko kisoista...

Huomaan ärsyyntyväni hyvin helposti, jos imetyksen merkitystä vähätellään tai siihen liittyviä vääriä uskomuksia levitetään eteenpäin. Taannoinen professorismiehen kirjoitus rinta- ja korvikemaidon samanveroisuudesta oli mielestäni paitsi huonosti argumentoitu ja yksipuoleinen, myös omiaan ruokkimaan (!) kummallista korvikemyönteistä keskustelua surkeiden imetystilastojen Suomessa. Myös Vauva-lehden "raskaustesti"-palstan ns. kysymys Hyvä äiti imettää pitkään on mielestäni täydellinen esimerkki imetyskeskustelun asiallisuudesta. Miksi närästys- tai turvotuskysymyksiä ei ole asetettu muotoon Hyvä odottaja ei kärsi raskausvaivoista? Häh? (Oletteko muuten huomanneet, että kaikki odottavat äidit vastaavat imetysväitteeseen samalla lailla? Minkäköhän viharyöpyn saisi niskoilleen, jos palstalla ilmoittaisi että Kyllä! Tähän taloon ei korvikkeita kanneta!...?)

Omiin kokemuksiini pohjaten minun on vaikea käsittää imetykseen niin usein liitettävää syyllistämistä ja painostusta. Oliko se painostusta, että sairaalassa vastasyntynyt tuotiin rinnalleni ja muutaman tunnin välein joku kävi hipelöimässä tissejäni? Oliko se syyllistämistä, että oma äitini aloitti vuoden verran jokaisen puhelun sanoin "No mitäs teille kuuluu? Ootteko ollu terveinä? Vieläkös siä imetät?"? Oliko se painostusta, ettei neuvolassa koskaan mainittu korvikkeita tai mainostettu hyviä tuttipulloja? Oliko se syyllistämistä, että kahvilasta löytyi imetysnurkka muttei korvikkeenantonurkkaa? (Ensimmäistä ruokintakeinoa varten kun kai on soveliasta mennä muilta lajitovereilta piiloon, kun taas pullon saa tyrkätä jälkikasvunsa suuhun vaikka keskellä suojatietä.) Joidenkin mielestä jo julki-imetys on korvikeäitien mollaamista, eräässä blogissa törmäsin lauseeseen "en halua sitä imetystukihenkilöä, kun se kuitenkin yrittäisi vaan tukea sitä imetystä". Mistä löytyvät ne painostajat ja syyllistäjät, kun kuitenkin suurin osa äideistä päätyy suositusten mukaisen imetyksen sijaan korvikkeen käyttöön? Onko vika minussa vai muissa, kun en ymmärrä?

Toivoisin, että imetyksen annettaisiin olla ihan vaan sitä itseään. Lapsen ruokkimista luonnollisimmalla ja parhaalla tavalla. Koska kukaan ei ole imettäjä syntyessään, tarvitaan tähän taitoon opastusta, tukea ja asiallista tietoa. Jos rintaruokinta ei syystä tai toisesta onnistu, turvaudutaan toiseksi parhaimpaan vaihtoehtoon, korvikemaitoon. En minäkään purkkiruokaa lapselleni syöttäessäni kuvittele, että se olisi millään muotoa parempaa kuin itse luomuaineksista, ilman teollista käsittelyä ja säilöntäaineita tehty ruoka. En ole ylpeä siitä, että lapsi saa lounaansa purkista, mutta en myöskään häpeä sitä. En koe, että pilttipurkin avaaminen jotenkin vaikuttaisi minun äitiyteeni tai sen arvoon - lähinnä se vaikuttaa siihen, millaista ravintoa lapseni saa, mitä se maksaa ja miten se kuormittaa ympäristöä. Saman yksinkertaisuuden luulin pätevän imetykseen, mutta jokin tunnepitoinen twist tekee siitä monta astetta polttavamman kysymyksen.

Minä juhlistan imetysviikkoa haikailemalla rinnalla viihtyneen pikkupojan perään ja antamalla yhden äidin mittaisia vinkkejä imetyshaasteita pohdiskelevalle kohtalotoverille. Minulle imetys on iloinen asia, toivoisin että se olisi sitä kaikille.

PS. Kuvat ovat ajalta, jolloin rinnallani oli vauva, kahvikupissani soijamaitoa ja hiuksissani parempi kiilto. Oi aikoja, oi tapoja!

Ei mitään asiaa

2011-10-20T15:35:00.000+03:00

Maanantaina nukuimme pommiin ja missasimme taaperojumpan. Taas. Nahkavekkari oli pissannut housuunsa ja päätti vaipanvaihdon ja kainaloonkiepautuksen jälkeen nukkua posottaa melkein kymmeneen asti. En vastustellut. Jumpan sijaan suuntasimme seuralaisten kanssa puistoon ja luonnollisena jatkumona Bella Romaan lounaalle. Kotona laitoin Inton päiväunille ja luin Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen -jännäriä. Mies tuli kotiin, välipala, kuulumisten purku, iltaruoaksi makaronilaatikkoa ja jälkkäriksi sohvamöllötystä.

Tiistaina olimme sopineet puistotreffit kymmeneksi. Unikekolapseni päätti taas kuorsata pitkään, joten käskin treffiseuran meille kylään. Rajusti Intoa (ja kaikkia muitakin?) rakastava Pihla saapui äitinsä kanssa, puhuimme asuntolainoista ja lastenvaatteista. Sompailimme bussilla keskustaan ja päädyimme syömään tacoja. Lapsetkin tykkäsi ja olivat aivan liekeissä maidolla/vedellä täytetyistä kolamukeista. Kotiinpalattuamme pistin Inton päiväunille ja jatkoin hyytävän jännittävää klassikokirjaa nimeltään Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen. Mies tuli kotiin, välipala, kuulumisten purku, Intolle taas makaronilaatikkoa ja pikareissu lääkäriasemalle korvatarkastukseen. Ei tulehdusta, ei mitään, kiitos ja hei. Kotona möllöteltiin sohvalla, syötiin lihapiirakoita ja puhuttiin tulevaisuudesta.

Keskiviikkona heräsimme ihmisten aikaan ja syöksyimme kohti avoimen päiväkodin muskaria. Kah kehveli, sehän oli tietysti syyslomalla. Maanittelimme seuralaiset shoppailukierrokselle, ostin Intolle villavaatteita talveksi ja yöpukuja kutistuneiden tilalle. Kohotimme ärsytyskäyrää Sokoksen hississä ja söimme lounaaksi salaattia. Intoa nauratti ruokapöydässä. Kotona pistin pojan päiväunille ja jatkoin jo trilleriksi muuttunutta Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen -opusta. Mies tuli kotiin, välipala, kahvi ja viineri, kuulumisten purku ja vapaata oleilua. Ruoaksi kana-kasvis-kuskus, jälkiruoaksi pyykkiä ja tiskiä. Illalla Puppe-kirjoja ja äiti-poika-duon hullustepin videointia.

Torstaina heräsimme jälleen Inton kanssa vieretysten, nyt jo puoli yhdeksältä. Pihla numero kaksi saapui äitinsä kanssa kyläilemään, keitin meille mutteripannulla cappuccinot ja tarjosin kaupan suklaakeksejä. Samaan aikaan kävelemään oppineet lapsoset muksahtelivat vuorotellen maahan ja taistelivat leluista. Lounasaikaan kuljimme hernekeiton ohi ja päädyimme herkuttelemaan kahvilaan. Kotiinpalattuamme laitoin Inton päiväunille ja kaivoin onnellisesti päättyneen Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen -romaanin alta toisen tenttikirjan. Lähetin ystävälle "Ei kai tätä Dysonia oikeesti tarvii osata tentissä?! :(" -tekstiviestin, sain kaipaamani vastauksen ja siirryin sohvalta blogosfääriin.

Odotettavissa myöhemmin tänään: mies tulee kotiin, välipala, kuulumisten purku, sohvamöllötystä ja eilistä kuskusia. Ehkä vielä koneellinen pyykkiä ja taatusti vähän tiskiä.

Huomisen sääennuste: perhekahvilayritys, jonka kenties torpedoi yksi nukkuva taapero. Lounaansuuntaista tapaamista loistavien äiti-ihmisten kanssa. Päiväunet kotona ja luentokalvojen lukemisen välttelyä. Mies tulee kotiin, välipala, kuulumisten...

Ja siksi/silti tykkään tästä kaikesta kovasti! Mutta mitä siitä oikein kertoisin teille? :)

Sitten kun

2011-10-16T14:16:00.000+03:00

Kuluneen viikon kuumeiseen ja kurjaan olooni syypääksi paljastui angiina, tuo viheliäinen (lasten?)tauti joka ei vielä koskaan aikaisemmin ollut kohdalleni osunut. Antibioottikuurin myötä olo lähti heti huimaan nousuun ja elämänilo palasi tähänkin tupaan. Perjantaina marssin uusin voimin yliopiston kirjastoon, yhytin itselleni ex tempore -lounasseuraa (mukaan napattiin myös Verski ja Sohvi, jee!) ja vieläpä ostin poikaselle käsittämättömän hienon uuden paidan. Ah, elämä voittaa, aina.

Viikonlopuksi meillä ei sitten ollutkaan suunnitelmissa minkään sortin ohjelmanumeroita. Eilinen kuluikin pitkälti kotisohvalla kölliessä ja tekemättömiä asioita harmitellessa. Sairastupaviikon lisäksi tämä syksyinen ilma on ilmeisesti saanut minussa aikaan ärsyttävää väsymystä ja aikaansaamattomuutta. Kaikki tuntuu keskeneräiseltä, jotain pitäis tehdä, mitään ei saa aikaiseksi ja sitten ärsyttää. Kuulostaako yhtään tutulta vai olenko yksin vaivani kanssa?

Tänään yritin sitten vähän edes tarrautua niskavilloihini. Kampasin naaman, sohin ripsivärit silmiin, pistin angiinankatkuiset lakanat pesuun ja järkkäilin vähän kotia kivemman näköiseksi. Lounaaksi tekaisin intialaishenkisen kasvis-kuskushässäkän, joka tuoksui joululta ja hikiseltä hipiltä (ja kaikkien oddsien vastaisesti maistui myös perheen pienimmälle varsin hyvin) ja yllätin koko perheen saamalla aikaiseksi jopa jälkiruoan. Kaurainen omenahyve kahdelle odottelee juurikin pääsyään parempiin suihin...

Heti tuli parempi fiilis! Pitäisi oikeasti aina vaan lopettaa märehtiminen ja tehdä jotain, ihan mitä tahansa, sillä se mielikin piristyy.

Visuaalisesti vaativan kirjoitus keskeneräisyydestä sai minut enemmänkin miettimään tätä tekemisen ja tarttis-tehdä-jotain -ajattelun vuoropuhelua. Huomaan, että itse sorrun liian usein odottamaan sitä oikeaa hetkeä, täydellistä ajoitusta, jotain mystistä sitten kun -aikaa. Olipa kyseessä sitten kodinsisustus, matkustushaaveet tai uusien vaatteiden osto. Tai jotain isompaa: perheen perustaminen, opiskelu, oman kodin hankkiminen. Sitten kun x, niin tehdään y. Mutta entä jos x ei koskaan tulekaan? Tai tulee, mutta enää ei tee mieli y, tai siihen ei pystytä?

Tällä hetkellä kotimme tuntuu vain väliaikaiselta, jolloin sisustukseen ei tee mieli panostaa eikä keittiöön hankkia oikeasti järkevää pöytäratkaisua. Vaatekaappini odottaa jotain mystistä sitten kun -aikaa, jota tuskin koskaan tulee. Uusista silmälaseista olen haaveillut jo vuosia, miksen vain marssi optikolle ja hanki niitä? N-y-t nyt?

Ihailen ihmisiä, jotka yhtenä päivänä puhuvat "ois kyllä aika kivaa matkustaa vaikka Australiaan" ja ilmoittavat viikon päästä hankkineensa lentoliput. Niitä jotka haaveilevat vaikka koirasta ja sitten ostavat koiran. Minä kun odottelen, jahkailen, mietin, menetän tilaisuuteni ja harmittelen. Siksi onkin paradoksaalista, että kaikki elämäni oikeasti tärkeät ratkaisut ovat syntyneet ilman sitten kun -ajattelua.

Ilman järkevää analyysia lähdin treffeille toisella puolella Suomea asuneen pojan kanssa, jota en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Treffit kestivät vuorokauden, ja pojasta tuli viiden vuoden seurustelun jälkeen aviomieheni. Naimisiinmenokin vain jotenkin tapahtui, kumpikaan ei muista kosiko joku ja missä vaiheessa. Häät oli huiput ja saaliiksi saatiin hieno uusi sukunimikin.

Opiskeluni on ollut hallittua tuuliajoa - abiturientin innolla syöksyin vaikeasti tavoiteltavalle alalle, josta en tiennyt yhtikäs mitään. Olen vaihtanut hillitysti suuntaa ja hillittömästi kaupunkia, huomannut löytäneeni oikean paikkani ja sen, mitä haluan tehdä isona.

Hetken mielijohteesta hain hauskalta kuulostavaa absurdia kesätyötä. Sain työpaikan, hankin mopokortin (kyllä, 23-vuotiaana), muutin Saimaan rannalle ja sain sellaisen työkokemuksen, josta on ollut minulle enemmän hyötyä kuin olisin voinut kuvitella.

Erään viininhuuruisen kesäjuhlan jälkeen annoimme vauvalle saapumisluvan. Harkittu riski muuttui tietoiseksi tekemiseksi, joka palkittiin varsin pian. Ulkopuolisin (ja jälkiviisain ominkin) silmin lapsi tehtailtiin järjettömään elämäntilanteeseen: yksi opiskelija, yksi irtisanoutunut, yksi uusi kaupunki ja maailmanlaajuinen taantuma. Opiskelija teki gradunsa, työtön löysi oman alan vakipaikan, kaupungista tuli koti - vain taantuma jäi entiselleen. Vauvasta tuli Into, ihanin Into. Jos olisimme odotelleet vauvantekohommassa sitten kun -hetkeä, meillä ei taatusti vielä olisi lasta. Ehkei koskaan?

Lapsi on opettanut minulle kliseistä hetkeen tarttumista ja sysännyt sittenkunit romukoppaan. Ainakin hetkittäin. Vauva-aika kiitää oikeasti ohitse sellaista vauhtia, että hetkestä nauttiminen on elinehto. Nyt kaikesta uudesta - ja monesta vanhastakin - liikuttavan innostunut taapero palauttaa äitinsä maanpinnalle ja konkretisoi haaveet. Minä haluan olla tässä ja nyt, en sitten ja kun.

Eilen lähetimme pankkiin asuntolainahakemuksen - tuleeko vastaukseksi kutsuva kädenpuristus vai räkäinen röhönauru, se selviää sitten. Kun.

PS. Ja sitten kun olen tehnyt tämän postauksen, siirryn tenttikirjojen äärelle. Tai viimeistään huomenna. Tai sitten kun... Nyt meinaan taidan hilpaista asuntonäyttöön, hihii!