Sitten kun

Kuluneen viikon kuumeiseen ja kurjaan olooni syypääksi paljastui angiina, tuo viheliäinen (lasten?)tauti joka ei vielä koskaan aikaisemmin ollut kohdalleni osunut. Antibioottikuurin myötä olo lähti heti huimaan nousuun ja elämänilo palasi tähänkin tupaan. Perjantaina marssin uusin voimin yliopiston kirjastoon, yhytin itselleni ex tempore -lounasseuraa (mukaan napattiin myös Verski ja Sohvi, jee!) ja vieläpä ostin poikaselle käsittämättömän hienon uuden paidan. Ah, elämä voittaa, aina.

Viikonlopuksi meillä ei sitten ollutkaan suunnitelmissa minkään sortin ohjelmanumeroita. Eilinen kuluikin pitkälti kotisohvalla kölliessä ja tekemättömiä asioita harmitellessa. Sairastupaviikon lisäksi tämä syksyinen ilma on ilmeisesti saanut minussa aikaan ärsyttävää väsymystä ja aikaansaamattomuutta. Kaikki tuntuu keskeneräiseltä, jotain pitäis tehdä, mitään ei saa aikaiseksi ja sitten ärsyttää. Kuulostaako yhtään tutulta vai olenko yksin vaivani kanssa?

Tänään yritin sitten vähän edes tarrautua niskavilloihini. Kampasin naaman, sohin ripsivärit silmiin, pistin angiinankatkuiset lakanat pesuun ja järkkäilin vähän kotia kivemman näköiseksi. Lounaaksi tekaisin intialaishenkisen kasvis-kuskushässäkän, joka tuoksui joululta ja hikiseltä hipiltä (ja kaikkien oddsien vastaisesti maistui myös perheen pienimmälle varsin hyvin) ja yllätin koko perheen saamalla aikaiseksi jopa jälkiruoan. Kaurainen omenahyve kahdelle odottelee juurikin pääsyään parempiin suihin...

Heti tuli parempi fiilis! Pitäisi oikeasti aina vaan lopettaa märehtiminen ja tehdä jotain, ihan mitä tahansa, sillä se mielikin piristyy.

Visuaalisesti vaativan kirjoitus keskeneräisyydestä sai minut enemmänkin miettimään tätä tekemisen ja tarttis-tehdä-jotain -ajattelun vuoropuhelua. Huomaan, että itse sorrun liian usein odottamaan sitä oikeaa hetkeä, täydellistä ajoitusta, jotain mystistä sitten kun -aikaa. Olipa kyseessä sitten kodinsisustus, matkustushaaveet tai uusien vaatteiden osto. Tai jotain isompaa: perheen perustaminen, opiskelu, oman kodin hankkiminen. Sitten kun x, niin tehdään y. Mutta entä jos x ei koskaan tulekaan? Tai tulee, mutta enää ei tee mieli y, tai siihen ei pystytä?

Tällä hetkellä kotimme tuntuu vain väliaikaiselta, jolloin sisustukseen ei tee mieli panostaa eikä keittiöön hankkia oikeasti järkevää pöytäratkaisua. Vaatekaappini odottaa jotain mystistä sitten kun -aikaa, jota tuskin koskaan tulee. Uusista silmälaseista olen haaveillut jo vuosia, miksen vain marssi optikolle ja hanki niitä? N-y-t nyt?

Ihailen ihmisiä, jotka yhtenä päivänä puhuvat "ois kyllä aika kivaa matkustaa vaikka Australiaan" ja ilmoittavat viikon päästä hankkineensa lentoliput. Niitä jotka haaveilevat vaikka koirasta ja sitten ostavat koiran. Minä kun odottelen, jahkailen, mietin, menetän tilaisuuteni ja harmittelen. Siksi onkin paradoksaalista, että kaikki elämäni oikeasti tärkeät ratkaisut ovat syntyneet ilman sitten kun -ajattelua.

Ilman järkevää analyysia lähdin treffeille toisella puolella Suomea asuneen pojan kanssa, jota en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Treffit kestivät vuorokauden, ja pojasta tuli viiden vuoden seurustelun jälkeen aviomieheni. Naimisiinmenokin vain jotenkin tapahtui, kumpikaan ei muista kosiko joku ja missä vaiheessa. Häät oli huiput ja saaliiksi saatiin hieno uusi sukunimikin.

Opiskeluni on ollut hallittua tuuliajoa - abiturientin innolla syöksyin vaikeasti tavoiteltavalle alalle, josta en tiennyt yhtikäs mitään. Olen vaihtanut hillitysti suuntaa ja hillittömästi kaupunkia, huomannut löytäneeni oikean paikkani ja sen, mitä haluan tehdä isona.

Hetken mielijohteesta hain hauskalta kuulostavaa absurdia kesätyötä. Sain työpaikan, hankin mopokortin (kyllä, 23-vuotiaana), muutin Saimaan rannalle ja sain sellaisen työkokemuksen, josta on ollut minulle enemmän hyötyä kuin olisin voinut kuvitella.

Erään viininhuuruisen kesäjuhlan jälkeen annoimme vauvalle saapumisluvan. Harkittu riski muuttui tietoiseksi tekemiseksi, joka palkittiin varsin pian. Ulkopuolisin (ja jälkiviisain ominkin) silmin lapsi tehtailtiin järjettömään elämäntilanteeseen: yksi opiskelija, yksi irtisanoutunut, yksi uusi kaupunki ja maailmanlaajuinen taantuma. Opiskelija teki gradunsa, työtön löysi oman alan vakipaikan, kaupungista tuli koti - vain taantuma jäi entiselleen. Vauvasta tuli Into, ihanin Into. Jos olisimme odotelleet vauvantekohommassa sitten kun -hetkeä, meillä ei taatusti vielä olisi lasta. Ehkei koskaan?

Lapsi on opettanut minulle kliseistä hetkeen tarttumista ja sysännyt sittenkunit romukoppaan. Ainakin hetkittäin. Vauva-aika kiitää oikeasti ohitse sellaista vauhtia, että hetkestä nauttiminen on elinehto. Nyt kaikesta uudesta - ja monesta vanhastakin - liikuttavan innostunut taapero palauttaa äitinsä maanpinnalle ja konkretisoi haaveet. Minä haluan olla tässä ja nyt, en sitten ja kun.

Eilen lähetimme pankkiin asuntolainahakemuksen - tuleeko vastaukseksi kutsuva kädenpuristus vai räkäinen röhönauru, se selviää sitten. Kun.

PS. Ja sitten kun olen tehnyt tämän postauksen, siirryn tenttikirjojen äärelle. Tai viimeistään huomenna. Tai sitten kun... Nyt meinaan taidan hilpaista asuntonäyttöön, hihii!