Monessa blogissa on viime päivinä vastaan kävellyt ajatelmia äitiydestä. Siitä, kuinka mikään ei riitä, kuinka täydellisen äitiyden tavoittelussa voi vain epäonnistua. Siitä, kuinka nimeltä mainitsemattomat superäidit ovat suorastaan raivostuttavia saadessaan meidät tavisäidit näyttämään kakkosluokan kansalaisilta, huonoilta äideiltä, paskamutseilta. Superäitejä kuulemma kohtaa puistoissa ja busseissa, mutta ennen kaikkea internetin ihmemaassa. He ovat aina iloisia, heidän huulipunansa pysyy ojennuksessa ja kauniit lapset ruodussa.
Määrittelijästä riippuen superäiti käyttää lapsellaan kestovaippaa ja kantoliinaa/tekee itse tämän ruoat/imettää suositusten mukaan/hoitaa lasta kotona pitkään/jokinmuumikä, jota määrittelijä ei näemmä itse voi/pysty/jaksa/halua/osaa tehdä. Superäiti ei huuda tai hermostu, saati sitten väsähdä omaan täydellisyyteensä. Superäiti jaksaa vauvan valvottamia öitä hymy huulillaan, hän ei notkahda vaikka lapsi olisi kuinka rasittava, hän ei vaihtaisi päivääkään pois.
Ja sitten ovat ne muut - tavisäidit. Ne kyllä väsyvät, hermostuvat ja ärsyyntyvät. Niiden tukka on aina huonosti ja huulipuna unohtunut hoitolaukun pohjalle, kertakäyttövaippojen väliin. Ne ostavat kaupasta pilttiä ja tuttelia, kärräävät lasta emmaljungissa eteenpäin ja luovuttavat ilomielin hoitovastuun jollekin toiselle, jos joku vain viitsisi moisen vastuun kantaa. Ne puuskuvat ja puhisevat, jos joku väittää olevansa pikkuvauva-aikana onnellinen. Ne ottavat henkilökohtaisena loukkauksena sen, että joku voi/pystyy/jaksaa/haluaa/osaa tehdä kaikkea sitä, mitä itse eivät. Korvikepulloa vauvan suuhun työntävä äiti kokee julki-imettäjät törkeinä täydellisyydellään retostelevina äiteinä, kestovaippailijoilla on oma superäitiklaaninsa ja niin edelleen.
Siinä se tunkee tissiä tiskiin, oikein hieroo sitä minun naamaani! Kestovaippojakin kuulemma käyttää, ihan vaan että saisi minun oloni huonommaksi. Ja entäs ne itsetehdyt soseet sitten, suorastaan ällöttävää! Ja miten niin ei muka väsytä vaikka vauva heräilee öisin? Kyllä äitiäkin saa väsyttää ja vituttaa, minua ainakin, ja sen kyllä kerronkin.
Tällaista keskustelun taso tuntuu olevan. Täydellisyyttä mitataan älyttömillä kriteereillä, ja niiden saavuttanut onkin yhtäkkiä kaikkea muuta kuin täydellinen. Koska eihän kukaan voi olla täydellinen, ei varsinkaan äiti. Ja jos luulee olevansa, tai edes yrittää olla, on kyllä vähintään väärässä. Huomaako joku muu kuin minä tässä asiassa paradoksia?
Yritän keksiä esimerkin (perustuu tositapahtumiin). Äiti A käyttää lapsensa kantamiseen rintareppua. Äiti B:n mielestä moiset apuvälineet ovat hörhöilyä, hän pistää äiti A:n hippikarsinaan eikä puhu tälle enää. Äiti C puolestaan havahtuu: rintareppu on lapselle epäergonominen! Kannattaisi käyttää kantoreppua tai -liinaa, se on lapselle parempi, eli sen avulla äiti A olisi parempi äiti. Äiti A hermostuu: luuleeko äiti C voivansa arvostella minun äitiyttäni yhden rintarepun perusteella? Jo on otsaa. Äiti D liittyy äiti A:n tukijoukkoihin: ne on just tollasia, ne kantoliinaäidit! Ja sitäpaitsi, naapurin Perttikin kulki koko pienen ikänsä rintarepussa, ja siitä tuli sentään tohtori ja palomies. Äidit E ja F saapuvat kaakattaen paikalle kantoliinoineen, äititrio G, H ja I kaivavat esiin paskamutsikortin. Kaikessa hiljaisuudessa äiti I hirttäytyy BabyBjörn-reppuunsa.
Jossain vaiheessa keskustelua minulta loppuu ymmärrys. Miksi ME, me äidit, asetamme itsellemme ihmeellisiä tavoitteita, suorituspaineita ja vertailukohtia? Kuka on päättänyt, että kestovaipoilla tai kantoliinoilla on mitään tekemistä äitiyden kanssa? Kenen mielestä on oikein arvostella toista ihmistä tämän tekemistä valinnoista, jos niiden vaikuttavuus ei ulotu omaa napaa tai napanuoraa pidemmälle? (Tähän olisi kai pakko lisätä täsmentävä sulkulause päihdeäideistä tai hyväksikäyttäjistä, mutta kumma kyllä superäitikeskustelussa ei ikinä edes sivuta moisia, joten jätän lauseen puolitiehen.) Ja toisaalta: jos joku arvostelun sijaan tarjoaa apuaan tai neuvoa, miksi se on niin pirun vaikeaa ottaa vastaan?
Tämän lisäksi minua ihmetyttää keskustelun pohjalta kumpuava epävarmuus ja yksinäisyys. Pitääkö omia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusmetodeita oikeasti pönkittää sillä, että teilaa vaihtoehtoisen valinnan tehneet huonommiksi tai epäkelvoiksi? Ja päinvastoin: täytyykö sitä "toiseksi parasta" vaihtoehtoa (joiksi minä ainakin lasken esimerkiksi äidinmaidonkorvikkeet, sitterit, kertakäyttövaipat - ihan vaan maailman pelastamisen takia - ja teolliset lastenruoat) toitottaa ihan yhtä hyvänä, jotta saataisiin sille hyväksyntä ja oman leirin kannustus? Että meidän poika kasvoi korvikkeella, istui sitterissä eikä kertaakaan edes nähnyt kestovaippaa, ja ihan hyvä siitä tuli silti. Ymmärrättehän?
Toiset kehittävät omien valintojensa tueksi suoranaisia aatteita ja ideologioita, jotta saataisiin vielä paremmin eroteltua jyvät akanoista. Oletko kiintymysvanhempi, liinailija, luomuäiti, perhepeteilijä, lapsilähtöinen, töttöröö vai tättärää. Vai tuomitsetko ne jotka ovat, koska ne ovat hörhöjä, outoja, todellisuudesta irtaantuneita besserwissereitä ja läpikotaisin epäilyttäviä. Choose your side and stick with it, kuten lukioaikainen kieltenopettajani aina komensi, kun teinit eivät erottaneet erilaisia englanteja toisistaan.
Pääsin ajatuksissani tähän asti, kunnes luin elokuun KaksPlus-lehdestä näyttelijä Minna Puolannon haastattelun. Hänen esityksensä Kuolema korjaa univelat käsittelee pääpiirteissään kolmilapsisen perheenäidin väsymystä. Lehtijutun mukaan Puolanto kokee esityksellään nostavan esille tabun äitien "pahasta puolesta", rajoista ja jaksamisesta. Haastattelusta ja teatteriesityksestä nousevat esille tutun kuuloiset kysymykset: "Asuuko hyvä vanhemmuus kala-aterioissa? Kestovaipoissa? Siinä, että äiti yrittää tehdä kaiken yksin, vaikka melkein katkeaa? Olipa vastaus mikä hyvänsä, varmaa on se, että syyllisyydentunne on äideille yhteistä."
Tässä vaiheessa tekee mieli karjua ääneen. MIKÄ MEITÄ ÄITEJÄ VAIVAA?! Miksi me kasaamme raskaudessa rasittuneen selkämme päälle ison kasan paineita ja painolastia? Miksi me haluamme tehdä kaiken hyvin, oikein, paremmin? Kehen me vertaamme itseämme? Kenen kanssa olemme tehneet lapsemme, missä on lapsen isä, isoäiti, kummi tai kaupungin täti, kun väsy painaa ja hermo menee? Miksi olemme niin yksin väsymyksen, uupumuksen tai jopa masennuksen kanssa? Miksi toisen tekemä valinta on aina itseltä pois, toisen kokema onni oma epäonni? Mitä me tältä äitiyshommalta oikein kuvittelemme?
Ehkä minulla on ollut liian helppo lapsi tai liian kiltti mies, mutta en koe kulkeneeni ensimmäistä äitiysvuottani sumussa, surullisena tai syyllisyydentuntoisena. Olen valvonut öitä ja itkenyt päiviä, mutta en ole vaipunut epätoivoon tai sortunut äitiyspaineiden alle. En ole juurikaan edes huomannut mitään paineita! En ole törmännyt superäiteihin tai hyväätarkoittaviin kamaliin neuvoihin, en ole kohdannut arvostelua tai alemmuudentuntoa. Olen nauttinut omasta lapsestani, omista kyvyistäni, kohtaamistani ihanista äideistä ja heidän tarjoamasta tuestaan. Olenko vain onnekas, vai onko silmälaseissani väärä vahvuus?
Minä en halua olla kestovaippaäiti, kertakäyttövaippaäiti, pottailijaäiti tai kiintymysvanhempiäiti (!). En halua olla liinailija, vaunuilija, luomu tai piltti. En tahdo olla täysimettäjä tai korvikeäiti, en perhepeteilijä tai pinnasänkyyn pistäjä. En uraäiti tai kotiäiti, en fleecehaalariäiti tai villahaalariäiti (sekin on kuulkaas koulukunnan paikka, jos ette tienneet). En halua olla ylipirteä äiti, väsynyt äiti, alati onnellinen äiti tai kroonisesti onneton äiti. Huulipunan tilalla käytän Pirkka-huulirasvaa, huudan vain unissani, haluan hoitaa lastani kotona, ihannoin imetystä, kammoksun korvikkeita enkä jaksa kokeilla kantoliinaa. Teen lapselle itse ruokaa ja syötän sille kaupan purkkipöperöitä. Mikäköhän äiti minä oikein olen?
Minä haluan olla Inton äiti. Se riittää minulle.
Mitä sinä mietit? Sana on vapaa!
aamen! vielä lapsettomana olen kyllä tukka pystyssä seurannut monia blogeja, että ei oo totta. kertakaikkisen hyvä teksti, lähetä ihmeessä johonkin lehteen. eiköhän kaikilla ole ykkössijalla oma lapsi ja lapsen hyvinvointi, lisäksi että on äitinä omalla tavallaa, omien arvojen ja tottumusten mukaan. ei äitiyden pitäisi olla mikään kilpalaji.
VastaaPoistaminä olen mennyt sumussa ja väsyneenä, mutta muuten olen ihan samaa mieltä tuon tekstin kanssa. En ymmärrä sitä, miksi toinen äiti on äidin pahin vihollinen.
VastaaPoistavaihdan sukupuolta ja rupeen isäks :D
VastaaPoistaLähtökohtaisesti tunnen keskustelun siitä, mitä tavisäiti tai täydellinen äiti tekee melko turhaksi. Eihän siihen ole mitään määritelmää. Itse en koe omaa äitiyttäni loukkaavana asiana toisten äitien erilaisia valintoja. Minä en oikein ymmärrä, miten ne liittyisivät minun elämääni. Voin ajatella, että onpa outoa että 1-vuotias syö karkkia puistossa ja jatkaa omaa elämääni sen jälkeen. Omat arvotukseni lapsen kasvatuksessa tapahtuvat henkilökohtaisella tasolla ja oman perheen sisällä. Ainakin omaan sosiaaliseen elämään mahtuu hyvin erilaisia valintoja tehneitä äitejä, enkä ole ajatellut kenenkään tuntevan itseään paremmaksi. Sitä en voi sietää, että joku kokee oikeudekseen arvostella toista ihmistä tuntematta hänen tekemiään valintoja. Minusta ihan oikeasti joissakin tilanteissa ja perheissä sitteri, korvike ja kertakäyttövaipat ovat parhaita vaihtoehtoja.
VastaaPoistaElän itse arkea kahden huonosti nukkuvan lapsen kanssa. Saan apua mieheltäni ja vanhemmiltani, mutta suurin osa ihmisistä on päivisin töissä. Silloin on pärjättävä omillaan ja kärvisteltävä eteenpäin väsyneenä. En koe, että minulla olisi suorituspaineita ainakaan toisiin äiteihin nähden. Minulle kahden alle 3-vuotiaan äitiys opettaa joka päivä jotakin itsestäni. Välillä se mitä oppii, ei ole niin mieluisaa. Se on mielestäni äitiyden suurin taistelu.
Kiitos!
VastaaPoistaMinä olen sekä kesto- että kertokäyttövaippaäitelijä, liinalija ja vaunuilija, sosetta purkista ja itsetehtynä, imetän, mutta olen antanut lapselleni myös korviketta silloin kun olen viettänyt omaa aikaa isän tai kummien hoidellessi pientä, jotta äiti saa sen hetken käydä yksin lenkillä tai salilla.. Kukaan (äiti) ei voita mitään toisen mollaamisella.
Jokainen tehköön omat valintansa, se mikä sopii toiselle ei sovi toiselle.
En ole kohdannut ilkeitä neuvoja tai kommentteja omista valinnoistani. Yritetään ymmärtää toisiamme ja tukeutua johonkin verkkoon, sukulaisiin, kaupungin, ystäviin jos voimat eivät kestä.
Hyviä pointteja ja hyvä teksti!
Hyvä teksti! Olen itse paljon samoilla linjoilla. Koetan itse olla riittävän hyvä äiti.
VastaaPoistaLoisto teksti!
VastaaPoistaMä en ole myöskään kokenut, että mua arvosteltais, mutta sen olen huomannut, että äideillä on kauhea tarve selitellä tekemisiään toisille äideille, tyyliin "tää nyt vielä syö tuttia kun..." tai "en mä yleensä anna näitä pilttejä" yms. Ehkä itsekin sorrun selittelyyn, mutta toivon että en! Kun joku selittelee minulle, tekee mieli sanoa, että minulle on ihan sama. Kaikki tuo selittely vain lisää kuilua äitien välille, vaikka samassa veneessä ollaan!
Anna
Jippii, Go ONIA!!! Loistojuttu, juuri tuota samaa olen miettinyt, varsinkin nyt toisen ilmestyttyä, kun muutamat hetken matkaa edellä olevat tuttavat ovat miettineet alkuaan kahden äitinä, ja ihmetelleet ajatuksiani asiasta... aina on vääränlainen, jos ei ole juuri senlainen, tai jos olen senlainen. Jos joku näkee naamasi, huomaa toinen samalla sen toisen puolen... se on kyllä kumma miten keskittymiskyky riittää aina paremmin muiden tekemisiin, ja omiakin sitten niiden kautta arvioidaan. Onko oikeasti niin mahdotonta muodostaa itse oma ajatuksensa äitiydestä, omalle lapselleen, ja toimia sen mukaan tyytyväisenä omiin valintoihinsa, perusteluihinsa, arvoihinsa ja saavutuksiinsa... niin hyvinä kuin niinä pahoinakin päivinä, olla se oma paras eikä muiden.
VastaaPoistaKiitos kommenteista! Mua vähän jännitti julkaista tämä teksti, kun en ollut varma sainko sen pohjimmaisen pointin tekstiini mukaan. Mutta jatketaan, tästä aiheesta on mielenkiintoista keskustella!
VastaaPoistaheikku, nimenomaan. Jos nyt jätetään pois laskuista oikeasti huonot, lapsensa heitteille jättävät äidit (jotka kai harvemmin blogeissa huutelevat..?), niin lapsen parastahan me kaikki tässä kai ajatellaan. Ehkä sitten liian moni ajattelee kaikkien lasten parasta, eikä näe lapsen/äidin/perheen yksilöllistä tilannetta? Joissain asioissa kyllä sorrun itsekin "arvostelemaan" muita, mutta teen sen sitten hiljaa mielessäni (tai supattelen kavereiden kanssa, myönnetään).
verski, sä näytät kyllä livenä harvinaisen vähän sumuiselta :) Mutta niin, mä en tahdo tajuta koko tätä äitiyskilpailua. Kun kuka muukaan sitä pitää käynnissä kuin ME äidit itse?
Wandabe, loistoidea! Törkeästi yleistäen sanon, että isät osaa ottaa tämän homman paljon rennommin. Ehkä ne ei sitten koe käyvänsä kilpailua muiden isien kanssa, mikä on vaan fiksua.
Liisa, olen kanssasi pitkälti samoilla linjoilla. Jokainen lapsi on yksilö, samoin äiti, ja jokainen perhe omanlaisensa yksikkö. On hienoa, jos pystyy olemaan arvostelematta toisten valintoja, siihen meidän kaikkien pitäisi tähdätä. Kaikenlaiset sitterit, vaipat ja ruoat yleensä vain otetaan konkreettisiksi vertailun välineiksi, vaikka ne loppupeleissä ja "pitkässä juoksussa" (blah!) ovat aika merkityksettömiä asioita. Siksi niiden käyttöä tai käyttämättömyyttä ei ehkä tarvisisikaan niin kovasti perustella? Hoivaa, huolenpitoa, turvaa ja rakkautta, sitähän niille lapsille pitäisi vaan osata antaa.
Kahden pienen äitinä oleminen on varmasti melkoinen koulu, enkä usko että siinä on mallioppilaita ollenkaan. Jaksamista väsymykseen, sinulla on ainakin asenne kunnossa! (Ja tosi kiva blogi, muuten.)
Katja, ollaan siis sekakäyttäjiä molemmat ;) Valintoja on äitinä oleminen täynnä, mutta minua jaksaa ihmetyttää se, mitkä mittasuhteet kaikki valinnat saavat (ainakin täällä netissä). Siis että juurikin se, millaista ruokaa tai millaiset vaatteet lapselle antaa, määrittelee koko äitiyden ja sen hyvyyden. Suvaitsevaisuutta pitäisi opettaa lapsille, mutta ehkä vähän myös äideille?
Aino, kiitos. Riittävän hyvä on riittävän hyvä, ja varmasti sitä oletkin.
Anna, hyvä huomio. Kai tuon selittelyn takana on tarve saada hyväksyntää omille toimilleen, jonkinlainen synninpäästö. Ja ihan hupsuahan se on. Toisaalta olen törmännyt myös tavallaan vastakkaiseen ilmiöön: joskus tuntuu että omat "valinnat" ovat toisen mielestä naurettavia, kun toisella tapaa pääsisi helpommalla. Äh, vaikeaa _selittää_ :D Mutta siis että esimerkiksi käytetään "kyllä ne korvikkeellakin kasvaa"-tyyppisiä toteamuksia kun imetän vieressä, tai "kyllä kaikki viimeistään kouluiässä oppii kuivaksi heh-heh" jos erehtyy mainitsemaan pottailuharjoitukset. Että voitaisiinko joskus vaan todeta, että kiva, joo, okei. Eikä siitä sen enempää. Tätä voisi toteuttaa niin selittelijöille kuin meille joilta selityksiä joskus vaaditaan!
VastaaPoistaAnnaRilla, onnea vielä uudesta pienestä!! Ja oma paras, se onkin hieno termi. Oman parhaan mukaan toimiminen ei vaatisi edes niitä selittelyjä, eihän? Jotenkin luulen, että tämä kummallinen äitien arvioiminen on nykyajan kotkotuksia. Ei kai ennen ollut aikaa tai mahdollisuutta miettiä niin perin juurin naapurin äitien tekemisiä ja suhteuttaa niitä omiinsa? Ehkä tieto lisää tuskaa - nyt monen kotiäidin arkikontaktit rajoittuvat toisiin samanmoisiin, ja vieläpä usein kasvottomiin nettituttuihin. Sen lisäksi suosituksia, teorioita, oppaita ja ideologioita puskee joka tuutista niin, että heikompaa äiti-ihmistä hirvittää. Kai sitä sitten väkisinkin peilaa omaa "suoritustaan" isompaan kuvaan, ja oman tekemisensä oikeuttamiseksi osoittaa sormella niitä, jotka ovat jossain asiassa "huonomman" valinnan tehneet. Harmi vain, ettei äitiydessä jaeta pokaaleja tai pistesijoja. Kuten Anna sanoi, niin samassa veneessä ollaan, vaikka vähän eri suuntiin soudettaisiinkin! Lapsiahan me tässä vain kasvatetaan, ei sen ihmeellisempää.
Sitä todella sopii ihmetellä mihin katosi se ihan tavallinen, luonnollinen äitiys.
VastaaPoistaMä olen sitä mieltä, että kunhan lopputulos (tässä tapauksessa ehkä tyytyväinen nuori aikuinen?) on sama, on ihan yksi lysti miten sinne päätyy. Piltillä, kantoliinalla, tissimaidolla vai telkkarin katsomisella ;)
Hyviä kommentteja ja ajatuksia teillä kaikilla! Todellakin, viimeinen lause tekstissä kertoo kaiken oleellisen: halu olla äiti omalle lapselle on tärkeintä. Se minkälaisilla vaipoilla, nukkumis- ja ruokatottumuksilla sen toteuttaa käytännössä, on toissijaista.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus minunkin mielestä! Naiset taitavat olla muissakin asioissa välillä aika armottomia toisilleen. Minusta tuntuu, että tämä äityiskilpailu on vain osa yleistä kilpailua, jota monet naiset käyvät toisaan vastaan. Hyökkäys on paras puolustus. On niin vaikeaa elää välittäen vain omista mielipiteistään ja niin, että oma ja oman perheen onni on asioita, jotka ratkaisevat.
VastaaPoistaTai jotain, mutta asiaa kirjoitit.
Kiitos. Tämä oli ensimmäinen järkevä postaus aiheesta pitkään aikaan.
VastaaPoistaHaluaisin lisätä, että usein se syyttely/syyllistyminen alkaa jostain tosi pienestä. Joku huomauttaa toiselle, että hei, tiesitkö että tuosta saattaa olla haittaa? Tai että oletko kokeillut tätä juttua, tämäkin saattaisi toimia? Ja näiden kommenttien tarkoitus ei käsittääkseni ole syyllistää, vaan ajatus on hyväntahtoinen. Mutta vastapuoli ei kuule sitä puolta ollenkaan, vaan tulkitsee vinkit arvosteluksi, ja pahoittaa sitten mielensä. Sitten onkin hyvä mielenkuohussa heittää jotain kirpeää takaisin ja kierre on valmis.
Tämän seurauksena olen miettinyt, miksi äidit ovat niin herkästi syyllistyviä? Jos oma valinta olisi itselle täysin ok, niin ei kai siitä ole aihetta hermostua, jos joku tekee toisin? Itse olen huomannyt syyllistyväni vain sellaisista heitoista, jotka tavallaan "kolahtavat" - eli tiedän sisimmässäni, että oma tapani ei ole se paras lapsen kannalta. Ei siis välttämättä huonokaan, mutta että parannettavaa voisi olla. Esimerkki: sukulainen huomautti, että lapsen pitäisi syödä nyt paljon kotimaisia juureksia, kun niitä on saatavilla, eikä niin paljon pastaa. Hermostuin ensin, mutta sitten totesin että tottahan se on. Muksu voisi tosiaan syödä vähän vähemmän pastaa ja enemmän perunaa, porkkanaa ja kaalia. Jos vaan viitsisin niitä laittaa.
Musta toi on malliesimerkki tällaisesta, ja samaan sarjaan menee rintareput, hyppykiikut sun muut, mistä nyt viime päivinä on taisteltu. Eli ei se lasta tapa, mutta fakta on että parempiakin tapoja on olemassa. Mutta toisaalta äitien pitää miettiä mistä kohdasta joustaa - pasta on helppoa ja nopeaa, juuresten höyryttäminen, kuoriminen ja laittaminen vie enemmän aikaa ja vaatii suunnittelua. Sama homma reppujen ja liinojen kanssa.
Summa summarum, musta olisi hedelmällisempää pohtia, miksi itse kukin mistäkin syyllistyy, sen sijaan että alkaisi vain vimmatusti puolustaa omia valintojaan. Sellainen hyökkäys neuvojaa kohtaan saa mut nykyisin ajattelemaan, että puolustautujalla on vaan huono omatunto.
oma paras ei vaadi kuin sen että itse on miettinyt, itselleen perustellut ja itse toimii... voihan nuo perustelut toki muillekin jakaa jos asiasta puhetta tulee, mutta eihän meidän äitienkään elämät ja toimintatavat sekä tekemiset omassakaan elämässä tai parisuhteessa tms ole samanmoisia, eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen, joten aika turha tätäkään osa-aluetta meistä on pokaalein alkaa järjestelemään. Oma paras on siis oikeasti oma paras, ja jokaisella juuri se ei enempää ei vähempää ja pelastaa aika monesta itsen sekä muut :D
VastaaPoistaniin ja kiitos vielä piristävästä keskustelusta, loistoaiheesta ja mietintämyssyn päähän innostamisesta :D
Mai, niinpä. Onneksi meitä tavallisia ja luonnollisiakin löytyy ;) Jotenkin kaikki äitinä oloon liittyvät valinnat tai vaihtoehdot paisuvat mielettömiin mittoihin. Toki toivoisin, että jossain asioissa se "oikea" vaihtoehto saisi enemmän arvostusta ja tukea (lähinnä kai ajattelen imetystä), mutta täytyy myös muistaa että muitakin mahdollisuuksia on.
VastaaPoistaAnonyymi, hyviä kommentteja tosiaan. Meitä (? :D) täyspäisiäkin äitejä siis löytyy, jee!
Anna, saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Nainen on naiselle susi, niinhän sitä väitetään. Onkohan naisiin sisäänrakennettu jonkinlainen epävarmuus tai hyväksynnän haku, joka sitten oireilee kilpailuna - tai juoruamisena, työpaikkakiusaamisena ja niin edelleen.
Anonyymi, kiitos itsellesi hyvästä kommentista. Tuota syyllistymistä minäkin olen miettinyt, ja aiemmin pohdittiinkin siihen liittyvää selittelyä. Tämä ilmiö saa myös aikaan sen, että niiden neuvojen antaminenkin vaikeutuu. Otan nyt imetyksen vähän liian usein esimerkiksi, ehkä se on yksi harvoja asioita joissa olen "onnistunut täydellisesti".. :D Mutta esimerkiksi tutustuin ihan pikkuvauva-aikana äitiin, joka alusta asti osittaisimetti lastaan. Olisin tiennyt hyviä keinoja lisätä maidontuotantoa ja olisin toivonut hänen niitä kokeilevan, mutten USKALTANUT lähteä neuvomaan, koska pelkäsin että se sitten koetaan juurikin syyllistämisenä. Kun meillä imetys sujui hyvin ja maitoa tuli suihkuamalla, niin enhän minä voi tietää mikä on toisenlainen tilanne..
Ja on kyllä ihan totta, että juuri ne "kolahtavat" heitot pistävät eniten miettimään. Syöminen, nukkuminen, pottailu, telkkarin katsominen, you name it. Itsekin huomaan kyllä poimivani asioita kasvatukseen tai lapsenhoitoon ohikuulluista heitoista tai lähipiirin huomautuksista. Mutta se on kai vain hyvä, eihän tätä hommaa voi osata ilman apuja?
On muuten myös mielenkiintoista, kuinka Suomessa käydään niin tiiviisti NEUVOlassa vastaanottamassa neuvoja - ja niistäkin moni äiti kokee syyllisyyttä. Mua kummastutti jo raskausaikana se ajatus, että neuvolassa pitäisi jotenkin puolustella esimerkiksi omaa painoa tai sokeritasapainoa (!) - jos on tarvetta puolusteluun, kannattaisiko ensin tehdä asia itselleen hyväksytyksi?
Lipsuin ehkä vähän ohi aiheen, se minulle sallittakoon :D
AnnaRilla, nimenomaan! Hyvällä omallatunnolla kun pystyy elämään, se lienee tärkeintä. Ja kiitos itsellesi kommenteista (ne osoittavat että myös kahden lapsen äiti ehtii ajatella ja tehdä jotain, lohdullista!).
VastaaPoistaEhkä vastuu pienen ihmisen elämästä vaan painaa niin raskaana, että moni ei osaa ottaa asiaa kovin lunkisti ja siksi provosoituu toisin valinneista ihmisistä? Minulla ainakin hiki kihoaa otsalle, jos rupean liikaa miettimään, mikä olisi ihan oikeasti parasta lapselleni, kun kaikkeen aina liittyy niitä toisaalta ja toisaalta -aspekteja.
VastaaPoistaLapsensa ensimmäisen vuoden ajan suomalaiset äidit ovat kuitenkin valintojensa kanssa varsin yksin. Neuvola neuvoo yhtä, asiantuntijat toista, omat vanhemmat ja ystävät kolmatta ja oma perstuntuma tietysti neljättä - hulluksihan siinä tulee. Isät ovat toki messissä päätöksissä, mutta ekan vuoden aikana käytännössä usein töissä silloin, kun pitäisi toimia.
Täällä verkossa muhivat ääripäät: pahimmat syyllistäjät ja toisaalta hienoimmat vertaistukiverkostot. Sitä en jaksa ymmärrä, että omaa totuutta toitotetaan silloin, kun toinen on väsynyt, uupunut, hämmentynyt tai muuten vaan poissa tolaltaan. On selvää, että uupunut ihminen vetää herneet nokkaan töksähtäen lausutuista neuvoista; jos neuvomaan haluaa ryhtyä, sopii se sitten tehdä kiltisti ja rakentavassa hengessä.
Se, kuinka rankkaa palautetta muutama bloggaaja on valinnoistaan kanssaäideltä saanut, on vahvistanut päätökseni pysytellä vain näissä kommenttilaatikoissa ja jättää bloggaamisen minua rohkeammille ja paksunahkaisemmille. Nostan hattua teille kaikille, jotka jaatte arkeanne meidän muiden kanssa!
Venni
Tää menee nyt ehkä vähän sivuun varsinaisesta aiheesta, mutta mua on kummastuttanut eräs asia tässä viime aikoina. Miksi nykyään on vallalla jonkinlainen "paskamutsi" fanitus. Siis välillä tuntuu, että kaikkien about kolmekymppisten, koulutettujen, kaupunkilaisten (muutaman määreen mainitakseni) äitien tulee olla sitä mieltä, että oma lapsi on välillä ihan tosi "kusipää" ja että muiden lapsia ei tod voi sietää. Että kaikki ns. ylimääräinen tekeminen, joka jotenkin liittyy lapseen (just vaikka kestovaippailu) on suorastaan kirkuva vastalause itsenäisen, vapaan naisen olemiselle, jota toki lapsi ei saa muuttaa/heilauttaa mitenkään. Ja muutenkin siis juurikin se asenne, että lapsi tuli, mutta sehän ei siis muuta mun arkea mitenkään. Tai varsinkaan minua ihmisenä pätkääkään.
VastaaPoistaOlen itsekin kaupunkilainen, koulutettu ja tosi "villiä ja vapaata" elämää (niin paljon kuin asuntovelallinen ja päivätöissä käyvä voi olla) viettänyt tuoreehko äiti. Silti voin myöntää, että totta kai lapsi muuttaa paitsi elämää, myös minua ihmisenä. Lapseni on opettanut minulle itsestäni enemmän kuin mikään tai kukaan aikaisemmin. Hyvässä ja pahassa. Ja en minäkäänä ole ryhtynyt muiden vaunuihin kurkkimaan tai kadottanut mielenkiintoani ns. maailman asioihin, vaikka lapsen olenkin saanut.
Tämä oli nyt melkoista tajunnanvirtaa, enkä tiedä saako tästä kiinni mitä ajoin takaa. Vähän huvittuneena olen joitain mammablogeja, miksei muitakin, lukenut ja todennut, että jokaisessa postauksessa, jotka käsittelevät lapsia, esiintyy kirosanoja yhtä paljon kuin yläasteen pihalla teinityttöjen kesken ("...lapseni vittuilee minulle...").
Ja en siis todella ajattele niin, että äitien pitäisi olla jotain siveyden sipuleja, jotka raukean hymyn takaan katselevat jälkikasvunta temmellystä. Mutta tuo asenne, jota yritin kuvailla, on jotenkin niin päälleliimattu ja tarkoitushakuinen.
Ja tätä ei siis ole esiintynyt täällä Intonaatiossa :)
Sanni
Venni, totta tuokin että neuvoja pitäisi osata antaa rakentavasti ja tyylikkäästi. Mutta niin niitä pitäisi myös osata ottaa vastaan - ja huomaan että ainakin itselleni se on aika vaikeaa (ja joidenkin blogikeskustelujen perusteella myös monelle muulle). Oma nahkani on varsin herkkä (palankin tosi helposti!), mutta onnekkaasti olen välttynyt töykeiltä anonyymikommentoijilta sekä blogissa että oikeassa elämässä. Vaikka tämä tekstihän suorastaan kerjäsi sellaisia! :D Kiitos hatunnostosta, lukijat ja kommentit ovat minun bloggaamiseni suola ja sokeri.
VastaaPoistaSanni, luulen ymmärtäväni mitä ajat takaa. Ja olen itsekin huomannut saman. Itse saan allergisen reaktion jo pelkästä "paskamutsi"-termistä, koska mielestäni se on aivan älytön ja naurettava. Ja vielä kun sitä käytetään juurikin hassunhauskan ironisesti kuvaamaan sitä, kuinka ilman kestovaippoja, lapsen kanssa muskarissa käymistä tai muuta ylimääräistä ja SUPERÄITIEN harrastamaa toimintaa voi myös olla hyvä äiti, vaikkakin on sitten paskamutsi. Vaikka kenenkään mielestä oikeasti mikään edellämainittu ei tee äidistä hyvää tahi paskaista.
Muistan jostain lukeneeni sellaisen havainnon, että ensisynnyttäjien korkea ikä oireilee juuri kuvaamallasi tavalla. Jos on ehtinyt jo hankkia koulutuksen, uran, itsenäisyyden, OMAN elämän ja kaiken mielensä mukaan, on vaikeampi sopeutua siihen muutokseen ja kokonaisvaltaiseen huolenpitoon, jonka lapsi tuo tullessaan. Itse olen ehkä onnistunut (?) säilyttämään suhtkoht rennon asenteen tähän äitiyshommaan juurikin sen ansiosta, että muukin elämä on ollut täynnä muutoksia ja selkeiden suunnitelmien sijaan olen edennyt vähän sellaisella "katotaan nyt"-meiningillä. Minulla siis ei ole esimerkiksi työpaikkaa tai omistusasuntoa, en ole tottunut kovin korkeaan tulotasoon tai saamaan kaikkea mitä haluan. Tajuan, että juuri NYT olen pienen lapsen äiti, joskus myöhemmin sitten jotain muuta. Helpointa ja hauskinta on nauttia tästä ajasta sellaisena kuin se on, ja ottaa siitä kaikki irti.
Tajunnanvirtaa tuli täältäkin, pysyiköhän kukaan kärryillä :)
”Asennekasvatusta” ja tietoa imetyksen eduista tulee nykyään joka tuutista, pulloruokinnasta sen sijaan asiallista tietoa on varsin vähän tarjolla. Väestöliitto on tehnyt aiheesta ihan pätevän oppaan: http://bit.ly/pYYYL0
VastaaPoistaKannattaa lukea jos aihe on ajankohtainen. :)
T: Viv (keskoskaksosten äiti joka on kaaaaukana kiintymys- super- ynnä muista "hyvistä" vanhemmuuksista ja äitiyksistä! x) )