Reportaasi rintamalta

Olen täällä blogistaniassakin tarinoinut imetyksestä moneen otteeseen. Ja tarinoinpa vielä kerran, oikein kunnolla!

Raskausaikana en miettinyt imetystä normiäitiä enempää, ajatukseni oli se lähes kaikille tuttu "imetän, kunhan se vain onnistuu". Lueskelin jonkin verran neuvolasta ja äitiyspakkauksesta saatuja imetysoppaita ja tutkailin imetystukilistan nettisivuja. Neuvolan perhevalmennuksesta yksi kerta oli pyhitetty imetykselle, mutta tuo valmennustuokio sai kyseisen touhun vaikuttamaan lähinnä raadolliselta kärsimysnäytelmältä, jossa rintatulehdukset, verta vuotavat rinnanpäät, tiehyttukokset, rintaraivarit ja härskin näköinen käsinlypsy seuraavat toisiaan. Äitiysjoogassa annetut vinkit maito-akupisteisiin ja kaalinlehtiin tuntuivat taas hurupäiseltä salatieteeltä.

Kun Into syntyi, unohdin ilokaasuhuuruissa ja hormonihöyryissäni kaiken, mitä joskus olin imetyksestä oppinut. Valkean vauvakinan peittämä rääpäle iskettiin rinnalleni, joku riuhtaisi yöpaitani napit auki ja pikkuruinen suu ohjattiin nänniin kiinni. Pikkiriikkinen poika möllötti vierelläni ja minä ihmettelin, että mitäs tässä oikein pitäisi tehdä ja notta tuntuupas tämä hassulta.

Meidän ensimmäinen imetyshetki

Into oli syntyessään pieni, kellakka ja väsynyt. Sairaalan kaikkitietävät vanhan koulukunnan kätilöt neuvoivat, että vauvan tulisi viihtyä kummallakin rinnalla kaksikymmentä minuuttia. Olin hätää kärsimässä, kun vartin syömisen jälkeen Into simahti rinnalle, eikä herättely-yrityksistä huolimatta suostunut syömään enempää. Vuoteellani vieraili kätilö ja hoitaja toisensa perään, aseinaan rintakumit, sokeritipat ja ties mitkä imetyskannustimet. Uneliaan Inton verensokeri lähti kuitenkin laskuun, ja lisämaidon antaminen oli ainoa vaihtoehto. Enpä minä ensikertalaisäitinä osannut sanoa maitopullolle juuta enkä jaata, katselin vain itkua tihrustaen kun minun lapseni vietiin hoitajien kansliaan syömään. Onneksi verensokerit lähtivät jossain vaiheessa nousuun, ja Into palasi pullolta rinnalle.

Imetyshuolesta huolimatta kotiuduimme sairaalasta kahden vuorokauden kuluttua Inton syntymästä. Synnytyskertomuksessani lukee "maidontulo runsasta, rinnanpäät arat, niitä rasvailee". Minulle imetys oli alussa kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä! Ja maitoa, maitoa maitoa. Maito nousi pian kotiinpaluun jälkeen, minä kärvistelin tuskaisena dollypartonina ja vietin kaiken liikenevän ajan lämpimässä suihkussa tai kauratyynyn alla.

Tunnustan, että unohdin Inton syntymän hetkellä kaiken mahdollisen vauvantahtisesta imetyksestä. Korvissani kaikui vain kätilöiltä ja neuvolan sijaisterkkarilta saatu neuvo kolmen tunnin syöttöväleistä ja siitä maagisesta 20 minuutin maitorajasta. Vieläkin taitaa tallessa olla se vihko, johon päivin ja öin (!) kirjoitin Inton ruokailuajat ja pissavaippojen määrän. Takaraivossa ei jyskyttänyt pelko maidon riittävyydestä (sitä kun suihkusi ihan itsestään, jos vauva päästi äännähdyksenkin) vaan yksinkertaisesti siitä, ettei Into jaksaisi syödä tarpeeksi.

No mutta, alkukankeuden jälkeen imetystaipaleemme lähti hyvin liikkeelle. Into reipastui, väsymys väheni, kellakkuus katosi. Maitoa suihkusi edelleen suut ja silmät (ja liivinsuojat, harsot, paidat ja lakanat) täyteen, mutta ainakin poika kasvoi kovaa kyytiä. Enää ei tarvinnut öisin pistää herätyskelloa soimaan syöttöä varten, vaan vauva huolehti itse omista ruoka-ajoistaan. Imetys helpottui hetki hetkeltä, Into viihtyi rinnalla ja minä osasin ottaa rennommin. Imetin alusta asti ihan missä vain satuimme olemaan: kotona, kirjastossa, yliopistolla, kahvilassa, puistossa, rannalla, junassa, pukuhuoneessa. Julki-imetyksestä tuli arkea, ja maitosuihkua peittelevä harso pysyi mukana joka paikassa.

Tavoitteenani oli puolen vuoden täysimetys, ja siihen myös pääsimme. Kiitos kuulunee (itseni lisäksi!) miehelle, joka on jaksanut kiikuttaa liivinsuojia ja maidonkerääjiä huoneesta toiseen, nostella vauvaa väsyneen äidin rinnalle ja katsella kotona - ja kylillä - puolialastonta puolisoa; sekä varmaan vähän myös meidän imetysmyönteiselle ja kovin maalaisjärkiselle neuvolaterkkarillemme, jonka kanssa imetyksestä ei ole tarvinnut taistella. Alun äherryksen jälkeen olemme päässeet kai aika helpolla: Intolla ei liiemmin ole ollut rintaraivareita, en ole kokenut yhtäkään rintatulehdusta ja maitoa on aina herunut helposti (mitä nyt flunssaisena on pitänyt kitata teetä kannukaupalla, jotta maitobaari pysyisi avoinna).

Oman rintamataisteluni olen käynyt lastenlääkäreiden kanssa, jotka Inton maitoallergian myötä kehottivat monta kertaa "miettimään imetyksen järkevyyttä". Minäpä mietin, ja koin sen edelleen järkeväksi. Maitoallergia toi imetysdieetin ja oireiden kyttäilyn, mutta ei mitään ylitsepääsemättömän hankalaa.

On kai vaikea sanoa, mitä hyötyä imetyksestä pitkässä juoksussa on. Onhan äidinmaito toki parasta mahdollista ravintoa vauvalle, sitä ei kai käy kiistäminen. Ravintopitoisuuden lisäksi rintaruokinta tuo myös paljon muuta hyvää: läheisyyttä, turvaa, rauhallisia hetkiä äidin ja lapsen kesken. Näitä toki voi tarjota vauvalle muutenkin, mutta imetys tuo ne tullessaan "automaattisesti". Äidinmaidon avulla Into on satunnaisista ruokalakkoiluista huolimatta kasvanut hyvin, sillä rinta kelpaa ruoalle nyrpistevälle pojallekin aina. Maidon vasta-aineiden ansiosta lapsi on myös pysynyt varsin terveenä, meidän vanhempien sairastama noro-viruskin pysytteli poissa. Allergioiden osalta olemme tietysti huono esimerkki, ja yhden korvatulehduksenkin on Into ehtinyt sairastaa. Mutta flunssa harvemmin tarttuu poikaan, tai ainakaan aiheuttaa kovin ärhäköitä oireita. Ehkä imetys on myös edesauttanut sitä, ettei maitoallergian lisäksi ole puhjennut muita vakavia allergioita? Mene ja tiedä.

Eniten imetyksestä on ehkä ollut hyötyä itselleni. Olen niin kovin laiska, että ajoittaiset pullojen pesut, keittelyt ja maidon lämmitykset ovat tuntuneet työläiltä. Tuolloin kun vauvan ruokahetkeen piti valmistautua, tissinhän saa iskettyä tiskiin vaikka puoliunessa. Oma maito myös kulkee mukana paikasta toiseen, valmiina tarjoiltavaksi, ilman käyntiä kaupan tai mikron kautta.

Imetyksen ansiosta karistin raskauskilot varsin nopeasti, ja sujahdin omiin mittoihini (ja vähän niiden alikin). Imetys myös mahdollistaa järjettömän määrän herkuttelua ilman seurauksia, joka on tietysti joidenkin mielestä vähän kyseenalainen plussapuoli ;) Imetystä voisi perustella myös rahallisella säästöllä, mutta veikkaanpa että omaan mahaani valuneet eurot menevät aika tasan korviketetrojen hintojen kanssa. Maitoallergikon kallis korvikekin lienee samoissa hinnoissa kuin minun päivittäinen soija- ja kauratuoteannokseni.

Vaunulenkki imettävän äidin kanssa vaatii lähes aina varikkopysähdyksen
- vaunuissa nukkuu pikku-Into, 3 viikkoa vanha

Minulle Inton imetys on ollut luonnollinen valinta. Kammoan korvikkeita, ja halusin tarjota vauvalle parhaimmalta tuntuvan vaihtoehdon. En kuitenkaan arvostele toisia äitejä imetysmittareilla - sehän olisi vallan typerää. Ei kai kukaan nykypäivänä oikeasti arvota äitiyttä imetyksen määrällä ja kestolla? Monesti olen kyllä toivonut, että imetystietoutta jaettaisiin nykyistä enemmän ja imetykseen tarjottaisiin parempaa tukea synnytyslaitokselta alkaen - itsekin olisin varmasti toiminut toisin ja säästynyt monelta stressiltä, jos olisin saanut parempaa ohjausta vauvantahtiseen imetykseen.

Vauvajumppien pukuhuoneissa kuullut kommentit siitä, kuinka maito vaan loppui tai kannustukset antaa pulloa vaan niin se nukkuu paremmin kyllä rehellisesti sanoen vähän tuskastuttavat. Välillä tuntuu, että korvike on normi, ja imettäviä äitejä pidetään jonkinlaisina sankariarvonimeä tavoittelevina paremmuudentuntijoina. Vieraassa mammaseurassa pidänkin yleensä suuni supussa, ja avaudun imetyshössötykseen vasta jos kumppani osoittautuu samanhenkiseksi. Onnekseni olen ystävystynyt muutaman muun kaltaiseni kanssa, joten pääsen jankuttamaan no-niinhän-se-maito-loppuu-jos-annat-väkisin-korviketta-mantraa tarpeen vaatiessa!

Saako imetyksestä olla ylpeä? Minä olen, vaikka sitten puoliksi salaa. Tunnen onnistuneeni tärkeässä asiassa. Meidän ei ole tarvinnut ostaa korviketetroja (paitsi se yksi, josta Intolle pakkosyötettiin joitain millilitroja maitoaltistuksessa), vaan olen itse tarjonnut lapselleni sen ensimmäisen elinvuoden tärkeimmän ravinnon. Alkukantaista, ihmeellistä, luonnollista.

Yksi lempikuvistani, ja blogissakin monta kertaa nähty: Maitohuurut to the max!

Mutta nyt. Into on täyttänyt vuoden, imetyskerrat ovat vähentyneet pariin-kolmeen vuorokaudessa. Äidinmaidon menekki on paljon pienempi kuin kaupan tölkeistä kaadettavien. Päivän touhuissa Into harvemmin kaipaa rinnalle, ja aamu- ja iltamaitokin on pikainen hörppy vain. Intosta en vielä ihan tiedä, mutta minä olen valmis lopettamaan imetyksen. Kaipaan pukeutumisen vapautta, juustoja, mahdollisuutta luovuttaa iltatoimet ja nukuttamisen miehen harteille, s-u-k-l-a-a-t-a, niitä kadonneita kilojani, sitä että voisin nukkua ilman ahdistavaa imetystoppia. Pieniä itsekkäitä asioita, mutta vuoden mittaisen imetyssaagan jälkeen ne tuntuvat aika suurilta.

Tällä hetkellä imetyksen lopettaminen ei tunnu haikealta. Toivoisin, että Into itse vieroittaisi itsensä rinnalta. Luulen kyllä, että tarvitaan pientä ohjausta, niin kuin yösyöttöjen lopettamisessakin. Niinä hetkinä, kun vallaton taaperoni muuttuu rinnalla ollessaan pieneksi sieväksi vauvaksi, tunnen kuitenkin pientä luopumisen tuskaa. Yhden, niin kovin tunteellisen ja tärkeän, ajanjakson loppuminen on lähellä.